KARHUNKIERROS VEI VOITON

Viikonloppuna tuli viimein juostua Nuts Karhunkierroksella 34km. Johan tuota oli odotettu. Tänään olen saanut useamman yön sulatella lauantain kilpailua ja pahin pettymys alkaa hiipua. Sillä myönnettävä se on, että Karhunkierros vei tällä kertaa minusta voiton. Onneksi perkeleen voimalla sain lopussa sen verran kirittyä, että ei sentään täysin rökäletappiota tullut. Lähtökohdat kilpailuun olivat hieman haastavat. Kevät oli rikkonainen flunssan ja jalkavaivojen vuoksi. Eläinkuntakin laittoi kapuloita rattaisiin hullun metson muodossa. Tästä kerroinkin viime kirjoituksessani enemmän kuin tarpeeksi. Ja jos ei edellisissä ollut tarpeeksi, vajaa viikkoa ennen kisaa onnistuin perunamaalla saamaan jalkani todella kipeiksi. Nypin rikkaruohoja, tongin maata ja istutin perunoita jalat yliojennettuina monta tuntia. Seurauksena oli erittäin kipeät polvitaipeet ja takareidet. Ihan tosissani jännitin, pääseekö sitä lainkaan edes starttaamaan. Samalla huvitti ja ärsytti. Olin itse aiheuttanut tilanteen yrittämällä pitää avioelämän virettä yllä. Eihän se perunamaalla kuopsuttaminen ikinä varmaan kovin ergonomista ole, mutta pahensin tilannetta pyllistelemällä pitkään korostetusti miestäni päin hyvin epämukavassa ja kivuliaassa asennossa. Oli lämmin päivä ja ajattelin hänen ilahtuvan vaimon bikinipyllystä. Ja vielä mitä. Hän oli niin onnellisena leikannut ruohoa, ettei ollut edes huomannut esiintymistäni. Toisaalta tiedän, kuinka kovin ruohon leikkaaminen häntä ilahduttaa, etten voi tästä edes mieltäni pahoittaa.

Koko kilpailua edeltävän viikon hoidin jalkoja ahkerasti ja torstaina lähtiessä enää vasen oli kipeä. Lähdimme tällä kertaa reissuun koko perhe. Lisäksi myös appivanhempani tulivat omalla autolla mukaan. Ajomatka meni yllättävän hyvin. Kaikki pysyivät lähes koko matkan tyytyväisinä. Itse jumppasin kinttujani koko matkan ja illalla vasenkin alkoi tuntua jo lähes normaalilta. Kun lapset oli saatu petiin, kävin vielä hieman hölköttämässä. Huomasi heti, etten ollut viikkoon juossut. Kunto oli jäänyt viimeistelemättä ja paikat jähmeät. Perjantaina käytiin porukalla haistelemassa reitin alkupäätä. Illemmalla haimme kisanumeron. Samalla ostin hyvässä alennuksessa olleen juoksutakin. Lauantain sää ei luvannut hyvää ja luotto omaan takkiin ei ollut hyvä. Samanlaista jännitystä kuin viime vuonna en kisakeskuksessa kuitenkaan tuntenut lainkaan. Lasten kanssa ajatukset pysyivät sopivasti muualla. Illalla pakkailin juoksuliiviä ja jännitin, saisinko nukuttua. Olin jo viikon verran nukkunut muutenkin huonosti. Aamulla heräsin taas jo ennen kuin kello soi. Se oli toisaalta hyvä. Sain juoda kahvin rauhassa. Aamupalan jälkeen kävin taas hölköttelemässä. Sen jälkeen vetäydyin rauhassa keskittymään. Sain ihania viestejä läheisiltä ja ystäviltä. Niitä itkeskelin itsekseni. Viimeinen niitti oli, kun työkaverit lähettivät videon. Siinä laulettiin ja käskettiin liitää, mutta housuihin ei saanut kuulemma polulla kakata. Kovin pian tuli hetki syödä pasta, pukea ja lähteä. Mies myös teippasi nilkkani. Sitä ei oltukaan ennen tehty, mutta hänen suosituksestaan päätin koittaa.  Appivanhemmat jäivät lasten kanssa ja mies vei minut lähtöpaikalle. Hänen oli tarkoitus pyöräillä siitä ensimmäiseen huoltoon. Ilma kyllä huolestutti. Se oli jo etukäteen tiedossa, että kylmä ilma ja sade eivät sovi minulle lainkaan. Jostain syystä neste ja energia eivät vaan imeydy. Olin hankkinut etukäteen sadetta ja tuulta hylkivät paksummat trikoot. Ajattelin, että ne yhdessä uuden takin kanssa kyllä pitävät kylmän loitolla. Kyllä eivät kyllä pitäneet. Se tuli todettua. Lähtöä odotellessa olin yllättävän rela. Lämmittelin ja otin yhden geelin. Ensin lähti a-ryhmä ja sen jälkeen olikin jo oma vuoro. Olin lähtöön asti oikeasti hyvällä mielellä.

61744475_1296701957158791_9179481723107278848_n

Sitten tuli startti. Alkuun juostiin hetki asfaltilla. Hyvin pian pääsikin jo jonottamaan ensimmäiselle riippusillalle. Se oli jo etukäteen tiedossa, mutta jonotus kesti silti harmittavan kauan. Ylityksen jälkeen pääsi onneksi juoksemaan. Tunsin heti, että tukkoista menoa on. Olen tottunut siihen, että alku on aina vaikeaa. Kolmen kilometrin jälkeen helpottuu vähän ja kahdeksan kilometrin kohdalla vasta todella käynnistyn. Niin ei käynyt tällä kertaa. Juoksin letkoissa ja välillä hieman ohittelin. Helppous puuttui touhusta silti kokonaan. Lisäksi vatsassa poltteli ikävästi. Ensin ajattelin, että kyse on närästyksestä. Pian selvisi ettei ollut, vaan ihan muusta. Onhan se iloinen asia, että naisen keho toimii niin kuin kuuluu. Mutta ei sitä tarvitsisi kesken kilpailun ja vielä ensimmäisellä osuudella huomata. Totesin vaan mielessäni, että ”voi vittu”. Kirjaimellisesti. Jotenkin tiesin, että se oli nyt siinä. Jatkoin silti juoksua. Peesasin yhtä naista hyvin pitkään. Siitä hänelle erittäin iso kiitos. Sain pidettyä hyvää vauhtia yllä. Yhden geelin otin, mutta muuten en pystynyt mitään suuhuni laittamaan. Jouduin ottamaan mahakipuuni särkylääkettä hieman runsaamman nesteen kanssa. Neste jäi ikävästi mahaan hölskymään. Aloin odottaa huoltoa, mutta sitä ei vain tullut. Edelleen juoksu kuitenkin kulki edes jollain tapaa. Viimein huolto näkyi ja mieheni tuttu keltainen takki. Sain häneltä juomatäydennystä ja söin sipsejä. Kerroin hänelle ilouutisen normaalista hormonitoiminnastani ja kävin bajamajassa. Sen jälkeen nappasin vielä suklaata ja jatkoin matkaa. Ajattelin tilanteen vaativan musiikkia ja aloin sählätä kuulokkeiden kanssa. Mies pyöräili juuri silloin takana ja kuvasi videota. Sain kuulokkeet korviin ja laitoin juoksuksi. Mies väittää edelleen, että laitoin juoksuksi, koska huomasin hänen kuvaavan.

Sitten alkoikin synkkääkin synkempi vaihe. Olin aivan loppu. Ja vielä niin alussa! Maha tuntui kurjalta ja oksetti. En pystynyt juoksemaan. Oli aivan älyttömän lannistavaa kävellä polun syrjää ihmisten lapatessa hyvävoimaisina joukoittain ohi. Lähetin miehelleni viestin, että alle 5h ei tänään tule. Sakkasi pahasti. Olin omassa paskakuplassani. Musiikkia en edes rekisteröinyt, mutta se esti ulkopuolisia ääniä kuulumasta. Ajattelin vain, että haluan helvettiin täältä märästä metsästä ja äkkiä. Ikinä en ole juostessa ollut niin synkissä ajatuksissa. Jossain vaiheessa tuli taas kerran pitkät portaat. Otin kuulokkeet pois ja kuulin takaani kovaa puuskutusta ja sadattelua. Jollain oli rankkaa. Ihan pimeä juttu, mutta piristyin heti. Oli helpottavaa kuulla, että jollain muullakin kävi voimille! Jatkoin letkan mukana ja pian tuli ihania teknisiä alamäkiä. Niissä olen aina ollut hyvä ja niitä oli tälläkin kertaa niin kiva juosta. Ajattelin etten ole sentään ihan kaikessa surkea. Välillä oli niin mutaista, että pelkäsin kenkien jäävän pian matkan varrelle. Jatkoin samassa letkassa pitkään. Järjestys vaihteli, mutta porukka pysyi pääosin samana. Sain jo juostua tasaisetkin ja hieman ylämäkiäkin. Päätin, että pakko tässä on oikeasti pelastaa mitä pelastettavissa on. Olin kyllä aivan älyttömän uupunut. Lisäksi minua oksetti todella kovaa. Onneksi olen kärsinyt melko pahasta pahoinvoinnista raskauksieni aikana ja oppinut aika hyvin pidättämään oksennusta sellaisissa tilanteissa, kun oksentaminen ei ole kovin suotavaa. Pari kilometriä ennen Konttaisen huoltoa alkoi letka hajota. Ihmeekseni porukkaa jäi jälkeen. Sen verran hyvin tekniset alamäet sujuivat. Jossain vaiheessa huomasin juoksevani yksin. Samalla huomasin, ettei minulla kyllä hyvin mene. Olin alkanut jutella itsekseni. Lähinnä valitin ääneen elämän kurjuutta. Onneksi tajusin sulkea suuni, kun ohitin muutamia perusmatkalaisia. Olin valmistautunut sanomaan heille jotain kannustava, mutta he ehtivätkin ensin. Kun ilmoitin tulevani ohi, he kannustivatkin minua. Uskomatonta. Siinä tilassa jaksavat tsempata muita. Tuli pieni itkukin liikutuksesta. Muutenkin huomasin, että tunnelma polulla oli jollain tapaa vielä parempi kuin Ylläksellä. Ihmiset todella kannustivat toisiaan ja paljon. Odotettua huonommasta suoriutumisestani huolimatta kisasta jäi juuri tämän seikan vuoksi hyvä ja lämmin fiilis.

61290731_1139146589607916_6792063038536024064_n

Ennen Konttaisen huoltoa oli vielä nousua ja laskua. Taas lasku meni hyvin. Mudassa liukastellessani huomasin taas tutun keltaisen takin. Huolto ja ihana huoltajani! Taas nopeasti juomatäydennystä ja sipsiä. En ollut näiden kahden huollon välissä ottanut kuin yhden geelin. Yritin kyllä syödä Clif baria, mutta jo ensimmäinen pala jäi ikuisuudeksi suuhun pyörimään. Siksi sikailin sipsien kanssa huollossa antaumuksella. Nopeasti kuitenkin jatkoin matkaa. Tiesin lopun olevan pelkkää nousua ja laskua. Ja sitä nousua todella oli. Oli paljon rankempaa kuin olin kuvitellut. Vaikka olin viimeisestä etapista sisuuntunut, kävi nousut todella kovin voimille. Onneksi takana oli niin paljon ihmisiä, että en yksinkertaisesti kehdannut hidastaa ja tukkia toisten tietä. Aloin olla jossain vaiheessa niin loppu, että päässäni alkoi pyöriä aivan outoja ajatuksia. Eräässä erityisen jyrkässä ja teknisessä laskussa mentiin köyden avustuksella. Meinasin möläyttää suustani ”ei hätää, olen sairaanhoitaja”. En tajua mistä moinen ajatus edes tuli päähäni?? Kukaan ei ollut loukannut ja eikä ketään varmasti sillä hetkellä koulutukseni olisi kiinnostanut. Onneksi pidin suuni kiinni. Tässä vaiheessa tiesin lopun olevan lähellä. Kisan, ei oman loppuni. Vaikka tuntemusten perusteella sekään ei ollut kaukana. Taas nousua ja laskua. Pelkäsin köyden varassa noustessani otteeni lipeävän ja putoavani pyllyni kanssa jonkun naamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Nousun jälkeen yritin niistää ilmaan, mutta päädyin niistämään omalle takilleni. Yksi miesjuoksija katsoi minua. Katse oli tyhjä. Niin oli minullakin. Seuraavassa laskussa näin vihreälappuisen naisen. Hän harmitteli kipeää polvea. Huomasin hänen olevan alussa peesaamani nainen. Harmitti hänen puolestaan kovasti. Onneksi minulla oli särkylääkettä ja hän ottikin sen vastaan. Huusin vielä perääni ”lait se heti suuhusas”. (Mieheni on viime kuukausina huomauttanut alati lisääntyvästä murteestani. Olen tähän asti sanonut, ettei väitteessä ole perää. Enää en sano.) Ja muistin vielä kiittää naista alun peesistäkin. Jatkoin matkaani. Viimein näin Valtavaaran mökin. En tiedä Rukasta mitään, mutta sen sentään tiesin, että maali oli tosiaan jo lähellä. Liidin alamäet aivan hullulla riskillä. Sen jälkeen näkyi Rukan rinne. Eräs juoksija meni ohitseni ja totesi ”viimeinen nousu”. ”Viimeinen nousu” vastasin minä hänelle. Tuo viimeinen nousu oli aivan kamala. En ollut tajunnut sen olevan niin jyrkkä. En pysähtynyt kertaakaan, mutta hidas minä olin. Tiesin ettei minusta olisi kirimään, jos joku vihreälappuinen nainen menisi ohi. Pian kuulin takaani ”tämä on sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta täällä”. Sieltä sellainen vihreälappuinen nainen tulikin paljon pirteämmällä menolla ohi. Hetken aikaa sadattelimme yhdessä. Sen jälkeen toivotin hänen selälleen tsempit loppumatkaan. Hän totesi meidän varmasti olevan melkein yhtä aikaa aikaa maalissa. Totesin hänen olevan nopeampi. Hän mietti, ettei sijoituksilla tässä kohtaa enää ole merkitystä. Minun teki mieli parkua, että on sillä!! Minä haluan voittaa kaikki!

Viimeisessä nousussa meinasin myös hieman loukata itseäni. En muista menikö jalka portaasta hieman läpi, vai astuinko vain syrjään. Jalkani kuitenkin tavallaan upposi portaiden väliin. Takana tullut mies kysyi heti sattuiko minuun. Vastasin, että lähinnä vitutti. Hän meni ohitseni ja totesi, että kohta pääsee saunaan ja saa pitsaa. Ehkä jopa kaksi pitsaa. Minä vastasin, että minun anoppini onkin ostanut kolme pulloa skumppaa. Tämän kehun heitettyäni huomasinkin olevani jo pian Rukan päällä. Enää laskettelu maaliin. Mielikuvissani olin tietenkin kuvitellut juoksevani lopun täysillä. Täysillä ei lähtenyt, mutta maaliin asti kuitenkin. Portaiden yläpäässä näin lasten odottavan appivanhempien kanssa alhaalla. Minut nähdessään tulivat radan reunaan. Kyllä tuli tunteet pintaan, kun he kannustivat. Kuulin kuulutuksen, että ”sieltä saapuu Anni Perttelistä”. Maaliin tullessa tuli itku silkasta uupumuksesta. Sain mitalin kaulaan ja näin mieheni odottamassa. Kävin hetken hänen sylissään parkumassa ja keräsin itseni. Loputkin perheestä tulivat halaamaan. Sen jälkeen keittoa naamaan ja mökille. Vaatteeni olivat läpimärät ja edes kuuma suihku ei saanut ensin hytinää loppumaan. Kun lapset olivat nukkumassa, joimme sitä kehumaani Anopin skumppaa. Pulloja meni kuitenkin vain yksi. Sen verran oksettava olo oli. Sen kyllä sanon, että milloinkaan ei ole kuohuva varmaan maistunut niin hyvältä. Ehkä anopin skumppa vain on parasta.

61695038_2097050697060973_7224159340041601024_n

Sitten jälkipyykkiä. Mikä meni pieleen ja missä onnistuin. Tosiasia on se, että jäin tavoitteesta reilut 40min. Ja se on näinkin lyhyellä matkalla paljon. Osa menee kylmän ilman ja sateen, osa menee ihanan naiseuteni ja osa viimeistelyn puuttumisen piikkiin. Jos keväällä ei olisi ollut erinäisiä ongelmia, kisapäivänä olisi ollut lämmin ja itse kilpailu ollut eri aikaan kuukaudesta, olisinko päässyt tavoitteeseeni? Ehkä. Mutta jos kunto on tarpeeksi kova, jää varaa pienille vastoinkäymisillekin. En vain ollut harjoitellut vielä tarpeeksi. Lisäksi vastaisuudessa täytyy miettiä nesteytys ja energiat uudelleen. Olen herkkävatsainen, se on jo tiedossa. Ehkä kuitenkin pitäisi vielä esimerkiksi koittaa erilaisia urheilujuomia ja antaa niille mahdollisuus. Geelit ainakin menevät vaihtoon. Päätäkin pitäisi saada uudelleen kasaan. Näin syvällä en enää ikinä halua käydä. Positiivista on se, että jalat kestivät. Missään vaiheessa en tuntenut minkäänlaista kipua. Nilkkojen teippaus selvästi toimi. Lisäksi huomasin taas, että monille tyypillistä reisien jumittamista lopussa minulle ei vaan tapahdu. Se on edelleen minulle täysin vieras tunne. Kompressiosäärystimet myös selvästi toimivat hyvin. Pohkeet tuntuivat koko ajan tuoreilta. Viime vuonna tuskailin irtoilevien kynsien ja rakkojen kanssa. Minulla on pieni räpyläjalka. Se on aika haastava sopivaa kenkää etsiessä. Nyt juoksin Injinjin varvassukilla ja Salomonin Senseride 2:lla. Tämä yhdistelmä oli aivan loistava. Pari kynttä tulee joskus ehkä irtoamaan, mutta rakon rakkoa ei jalkoihin tullut. Yksi tuli ja puhkesi kilpailun aikana, mutta se johtui siitä, kun kolhin samaa kohtaa kiviin jatkuvasta. Kenkiä ei voi siis syyttää. Lopuksi on pakko mainita viimeisen osuuden kiriminen. Taas sain lopussa jostain voimia ja pystyin väsymyksestä huolimatta pinnistämään kaikkeni. Eli summa summarum. Jalat ovat valmiit Pallakselle. Lisää kestävyyttä, energiat ja nesteet kuntoon sekä turha vinkuminen pois. Tämä kisa oli pettymys, mutta se on nyt takana. Karhunkierros nyt vain vei tällä kertaa minusta voiton.  Seuraavaksi pää pystyyn ja Pallakselle.

61290732_2367493343289573_7658629152144097280_n

Aivan valtava kiitos NUTSille. Kilpailu oli todella hyvin järjestetty ja upea kokemus. Oli koko ajan sellainen olo, että juoksijoista pidettiin hyvää huolta. Kiitos myös kanssajuoksijoille. Teillä oli tällä kertaa vieläkin suurempi merkitys siinä, että pääsin ylipäänsä maaliin. Poluilla vallitsi hyvä ja lämmin tunnelma. Kylmyydestä huolimatta. Iso kiitos ihanalle miehelleni. Ei ole ollut helppo tänä keväänä valmentaa minua. Ei ole myöskään ollut varmaan kovin viihdyttävää katsoa sängyssä samoja polkujuoksuvideoita illasta toiseen.  Kiitos appivanhemmille, kun tulitte mukaan. Kiitos sponsorit. Kiitos läheiset ja ystävät. Olette jaksaneet aina vain olla kiinnostuneita harrastuksestani. Kiitos työkaverit. Takana on tunteja ja tunteja loputonta jaarittelua juoksusta ja kilpailusta. Silti minulle edelleen töissä toivotetaan aamuisin huomenta, autetaan kynsien ja rakkojen kanssa sekä neuvotaan kehonhuollossa. Kiitoslistaa lukiessa voin vain todeta, että olen kyllä todella onnekas.

61393604_373534023287469_3085466009654525952_n

PÄÄ

Seuraava osa Run Bimbo Runia saa vielä hetken odottaa. Nyt on akuutimman aiheen vuoro. Nimittäin pään. Kirjoitin viime kesänä Nuts Ylläs Pallaksen jälkeen, kuinka minulla on vahva pää ja se kestää mitä tahansa. Vaikka juuri ennen kilpailun alkua velloin jossain käsittämättömässä alemmuuskompleksissa, heti lähtömerkin jälkeen pää oli taas kasassa. Pää oli kasassa myös syksyllä, kun hyväksyin sen tosiasian, että treenit täytyy jättää loppuvuodeksi syrjään. Se teki tiukkaa kyllä, mutta en millään tapaa siitä lannistunut. Koko alkuvuoden ja kevään itseluottamus on ollut hyvä ja luotto omaan tekemiseen kova. Olen odottanut tulevia kilpailuja innosta puhkuen ja iloisena. Tänään on vajaa kuukausi starttiini Nuts Karhunkierroksella. Ja pää on levällään kuin Walking Deadissa listityn zombin konsaaan. Jos majoitusta Rukalla ei olisi jo maksettu, todennäköisesti peruisin osallistumiseni Karhunkierrokselle ja sanoisin, että pitäkää paskanne. Mutta mikä on saanut bimbon pään näin graavisti pehmenemään?

 

Luulen kaiken lähteneen siitä metsosta. Olin huhtikuun alussa juoksemassa. Menin hyvää vauhtia rauhallista metsätietä ja ihan vaan just minding my own business. Sitten äkkiä rauhaani brutaalisti rikottiin. Minulla oli kuulokkeet päässä, eli olin aivan omissa maailmoissani. Äkkiä tunsin, kuinka jokin iso tönäisi minua. Ehdin sanoa vain ”mitä helv-”, kunnes huomasin jättikokoisen ja raivopäisen linnun. Ensimmäinen reaktioni oli juosta karkuun ja voi pojat, kuinka minä juoksinkin. Valitettavasti juoksi metsokin, eikä näyttänyt luovuttavan. Juoksin henkeni edestä, minkä töppöjaloistani lähti. Niin teki metsokin, tehden välillä myös tappavia lentohyökkäyksiä. Aloin jo panikoitumaan. Hetken ajattelin hurjana soittavani hätänumeroon. Luojan kiitos en sitä tehnyt. Sen sijaan soitin villin ravini aikana miehelleni ja sain rääkäistyä asiani. Samalla huomasin metson luovuttaneen. Mies tapansa mukaan rauhoitteli. Kuulin kyllä hänen äänestään, että oli lievästi huvittunut kuvitellessaan juuri tapahtunutta hurjaa draamaa. Tämä oli ensimmäinen kohtaamiseni tuon riivatun linnun kanssa. Vaikka säikähdinkin, elämä jatkui.

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen juoksu ja muut treenit sujuivat hyvin. Suunnittelin seuraavan viikon lauantaille Karhunkierroksen kilpailun mittaista testilenkkiä. Ihan vaan nähdäkseni mihin vauhtini riittää ja kuinka paljon töitä on vielä tehtävä. Suunniteltu reitti meni kahdesti metsohyökkäyksen näyttämön ohi. Mieheni totesi, että voihan se metso siellä edelleen olla, mutta ei välttämättä. Tuo kyseinen metsätie on ollut minulle hyvin tärkeä paikka juosta ja päätin ettei mikään tipu sitä minulta vie. Lenkin alkupuoliskolla juoksu kulki ehkä paremmin kuin koskaan. Päässäni kulki toinen toistaan loistokkaampia kuvia tulevaisuudestani juoksijana. Oikein puhkuin omaa erinomaisuuttani. Kehuin itseäni, että jumalauta sinä nainen osaatkin juosta. Sitten metson reviiri alkoi lähestyä ja tunnelma latistua. Jo kilometriä ennen tunsin pulssini kohoavan ja henkeä ahdistavan. Sen verran turvattomaksi tunsin oloni, että poimin tien sivusta jykevän kepin mukaani. Uljaana soturinaisena lähestyin aluetta. Tähyilin tiiviisti metsää tien molemmilta sivuilta. Metsoa ei näkynyt. Ehdin melkein jo huokaista helpotuksesta. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että se pirulainen oli minua ovelampi. Jotakin kautta tuomiopäivän tipu nimittäin oli onnistunut hiipimään viereeni. Taas alkoi hurja kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Tällä kertaa metso oli vielä viime kertaakin aggressiivisempi. Kilpajuoksumme kesti kauemmin. Lopulta metso taas tyytyi poistumiseeni reviiriltään. Olin aivan loppu. Olin juossut tahtomattani ennätysvauhtia ja jalat olivat täysin tyhjät. Lisäksi olin sen tosiasian edessä, että tie kotiin veisi taas metson ohi. Iski epätoivo. Lapset olivat menossa päivälevolle ja mies kotona sen vuoksi jumissa.  Lopulta kunnon mammantyttönä soitin äidilleni. Hän lupasi kyyditä minut tuon metsätien pätkän autolla. Sen jälkeen voisin jatkaa lenkkini loppuun. Mikä häpeä. Äitiä odotellessa juoksentelin metsottomalla vyöhykkeellä. Minulla oli kylmä ja jalat olivat todellakin aivan tyhjät. Kyytipalvelun jälkeen yritin jatkaa juoksua. Ei vaan enää onnistunut. Vilu vain paheni ja vatsa alkoi vaivata. Lopulta alistuin ja soitin mieheni hakemaan minut kotiin. Niin hienosti suunniteltu testilenkkini lopulta päättyi.  Kahden autokyydin kanssa tutisevana kotiin. Koko illan olin todella viluinen ja huonovointinen. Lisäksi koin melkoista katkeruutta metsoa kohtaan lenkkini pilaamisesta. Makasin sohvalla vällyjen alla ja jupisin itsekseni ”vitun metso”.

59404254_460178364733832_3684951424501809152_n

Metso-episodin jälkeen yritin jatkaa treenejä entiseen malliin. Kunnes iski seuraava ongelma. Penikat sanoi kaput. Ne olivat jo jonkin aikaa hieman oireilleet, kunnes hirttivät täysin kiinni. Taas jouduin soittamaan puolisoni hakemaan minut juoksulenkiltä kotiin. Kipu jaloissa oli aivan karsea. Nyt piti laittaa mietintämyssy päähän. Olimme pääsiäiseksi suunnitelleet hyvin intensiiviset treenipäivät. Mieheni kuitenkin totesi, että nyt ei hetkeen juosta, vaan pitää keksiä muuta. Minä tietenkin tihrustin itkua, kuinkas muutenkaan. En ole vielä tähän ikään mennessä oikein oppinut hyväksymään, että toisinaan suunnitelmiin tulee muutoksia ja tilanteet elää. Nyt se oli kuitenkin hyväksyttävä. Lisäksi sain hyviä ohjeita penikoiden käsittelyyn. Seuraavana päivänä olin jo hyvin sisuuntunut ja suunnitellut kaikenlaista vaihtoehtoista harjoittelua. Mutta universumilla oli kuitenkin vielä yksi ässä hihassa. Olin jo torstaina tuntenut oloni hieman kipeäksi ja pitkänä perjantaina se oli myönnettävä. Minulle oli iskenyt jäätävä flunssa. Pääsiäisen harjoitukset tulivat näin virallisesti kuopatuiksi ja tilalle tuli sohvalla makoilu ja voivottelu. Koko pääsiäisen katsoimme Walkin Deadia ja nauroimme Kummelin ”Potilas Virtanen”-sketsille. Flunssa sai nenäni nimittäin niin tukkoon, että puheeni muuttui hassuksi. Mieheni jo pelkäsi, että vaimon suusta kuuluu ikuisesti ”Do diin”. Kaikki kyseisen sketsin tuntevat tietävät mistä puhun.

Yksi tai kaksi vastoinkäymistä olisi varmaan ollut vielä kestettävissä, mutta kolme oli jo liikaa. Tiedän, että oikeasti ei ole kyse isoista vastoinkäymisistä. Kun asiat laittaa oikeisiin mittasuhteisiin, mietin kuinka edes kehtaan pehmetä ja parkua. Tästä näkee, kuinka tuore urheilija vielä olen. Kaikille tulee jossain vaiheessa vaikeita hetkiä ja osa kamppailee ihan oikeiden vammojen kanssa. Niiden kanssa on vain elettävä ja päästävä yli. Tämä on ollut itselleni hyvä herätys siitä, kuinka suuri merkitys mentaalipuolella urheilussa on. Ja en ehkä pääni kanssa olekaan niin kova kuin luulin. Ja sekin on vain inhimillistä. Tätä kirjoittaessani on flunssa viimein väistymässä. Penikatkaan ei enää vaivaa ja metso on todennäköisesti löytänyt kivan puolison. Nyt tarvitsee enää bimbon löytää sisunsa uudelleen. Onneksi tiedän niin jo hyvinkin pian tapahtuvan. Jos ei muuten, niin ainakin ihan vaan haistattaakseni metsolle ja universumille pikät.

59414406_476614703146946_1939060558846230528_n

RUN BIMBO RUN, OSA 1

En ole kuukausiin kirjoittanut mitään. Nyt kuitenkin lukijan toiveesta on niin viimein tehtävä. Äitini on jo pitkään toivonut uutta postausta. Hän ilmeisesti lukee säännöllisesti raporttiani Nuts Ylläs Pallakselta. Tiesipä jopa ulkomuistista kertoa, milloin kyseinen raportti on julkaistu. Täytyy nyt siis antaa Äiti-paralle uutta luettavaa. Alun perin aloin kirjoittaa blogia helpottaakseni tunnetta, että olen elämässäni jumissa. Työkuvioni oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Kirjoittamalla tunsin tekeväni edes jotain helpottaakseni oloani. Työpaikan vaihtamisen jälkeen en ole enää tuntenut samaa pakottavaa tarvetta paeta arkeani kirjoittamiseen. Siksi on ollut vaikea löytää motivaatiota. Nyt motivaattorina toimi siis äitini toistuvat pyynnöt saada lukea jotain uutta. Eikä sekään kyllä huono juttu ole lainkaan. Kiva se on, että äitiä jaksaa kiinnostaa nuorimmaisensa tarinat. Ja jos totta puhutaan, olen kyllä hänelle hieman velkaakin. Eläkkeelle jäätyään äitini on ottanut tavaksi tuoda maanantaisin perheelleni valmiiksi tehdyn ruuan. Yleensä siitä on riittänyt useammaksi päiväksi. Tästä on ollut valtava apu lapsiperheen arjessa. Mamin muonituspalvelu on töissäkin saanut osakseen ihailua ja keskustelua. Viime maanantaina ihana osastosihteerimme kysyi, että mitä ruokaa Mami mahtaa meille tänään tuoda. Tämän jälkeen on siis vain kohtuullista täyttää äitini toive. Eli pidä kiinni tuolistasi Mami, tämä on ihan sinua varten kirjoitettu. Tosin jaoin tämän kahteen osaan. Ei liikaa kerralla sentään.

55521039_1336359383155689_5975172091471724544_n

Juoksuharrastukseni ei jäänyt viimevuotiseen kilpailuun. Päätimme mieheni kanssa jo heti kisojen jälkeen, että tänä vuonna matkoina on Nuts Karhunkierroksella 34km ja Nuts Ylläs Pallaksella lyhyin matka, joka syksyllä selvisi olevan 37km. Ilmoittautumisten auetessa olin siis molemmilla kerroilla jo muutamaa minuuttia vaille päivittämässä sivua. Kädet innosta täristen olin ensimmäisten joukossa ilmoittautumassa mukaan. Nuts Karhunkierrokselle ilmoittauduin sormet kohmeessa keskellä peltoa, koiran kiskoessa hihnassa ihan koko ajan. Fiilis molempien ilmoittautumisten jälkeen oli loistavan innostunut ja motivoitunut. Pian niiden jälkeen tapahtuikin sitten romahdus. Nuts Ylläs Pallaksen jälkeen palautuminen kävi lyhyestä matkasta huolimatta todella hitaasti. En tiedä oliko pitkään jatkuneilla kovilla helteillä vaikutusta asiaan. Olin todella väsynyt, tuskainen ja kipeä. Silti juoksin melko lyhyen ajan sisään useamman pitkän lenkin, pisimmän ollessa 42.5km. Kaltaiselleni aloittelijalle ne vaan taisivat olla liikaa. Syksyllä huomasin olevani vain entistä väsyneempi. Nukuin yhdeksän tunnin öitä ja silti aamulla olin aivan loppu. Aivot eivät toimineet kunnolla ja mieli oli maassa. Palautuminen oli todella hidasta. Salikäynnin jälkeen lihakset saattoivat olla viikonkin todella kipeinä. Olo oli hyvin stressaantunut ja kireä koko ajan. Lisäksi painoni nousi lyhyessä ajassa useamman kilon. Kävin työterveydessä valittamassa oloani ja sain lähetteen labroihin. Kaikki olivat kunnossa. Tulin siihen tulokseen, että elimistöni oli liiallisen rasituksen ja stressin vuoksi aivan jumissa. Mieheni oli samaa mieltä. Hänen käskystään unohdin loppuvuodeksi kaiken tavoitteellisen harjoittelun ja liikuin ihan vaan oman fiiliksen mukaan. Se oli hyvin vaikeaa ja itsetuntoni koki tästä suuren kolauksen. Mutta myöhemmin huomasimme, että tämä toimi.

Olin koko loppuvuoden asennoitunut niin, että jatkan harjoittelua ja juoksemista taas heti 1.1. alkaen. Oikeasti kävin varovaisilla lenkeillä jo muutamaa päivää ennen. Ja ne tuntuivat hyvältä. Vuoden vaihduttua siivosin taas hieman ruokavaliotani ja jätin alkoholin lähes kokonaan pois. Tämä oli pakollinen toimenpide. Söin koko joulun kuin porsas ja join viiniä joka päivä. Käytin koko joulun anopilta lahjaksi saamaani jumpsuitia, ja sen väljä leikkaus mahdollisti moisen sikailun ilman sen suurempia huolehtimisia omista linjoista. Heti vuoden alussa aloin käydä säännöllisesti lenkeillä, tarpoa pitkiä aikoja mahdollisimman syvässä hangessa sekä harjoitella salilla. Heti kulki yllättävän hyvin, mutta touhusta puuttui kuitenkin ilo. Olin jo syksyllä päättänyt, että Ylläs tulisi olemaan se kesän päätavoite. Karhunkierros olisi vain harjoittelun vuoksi. Tammikuun kuluessa huomasin, ettei Ylläksen 37km reitti jollain tapaa jaksanut innostaa. Matkana se ei enää tulisi olemaan samanlainen haaste kuin viime vuonna. Lisäksi reitti oli monilta osin sama kuin viime vuonna. Enemmänkin tavoitteena oli juosta matka mahdollisimman nopeasti. Viime vuonna tunsi itseni voittajaksi ihan vain juoksemalla maaliin ja omaan tasooni nähden hyvällä ajalla. Nyt tiesin, että olisin pettynyt, jos tuhraisin matkalla mielestäni liian kauan aikaa. En olisi millään halunnut lähteä niin kauas pettymään itseeni. Juoksun kuitenkin kuuluisi olla iloinen asia. Niinpä aloin miettiä vaihtoehtoja. Muutaman päivän asiaa pohdiskelin ja tulin siihen tulokseen, että pidennän matkaa. Seuraava matka on 55km ja siinä on taas jo eri tavalla itselleni haastetta päästä ihan vain maaliin. Keskustelin asiasta mieheni kanssa ja teimme päätöksen. Kävin saman tien päivittämässä tiedon ilmoittautumiseeni, ennen kuin ehtisin vaihtaa mieleni. Ja voi pojat, kuinka hyvä mieli sen jälkeen oli. Mieli keveni ja motivaatio nousi aivan uudelle tasolle. Tuntui ettei mikään voisi minua pysäyttää. Ja edelleen tuntuu muutamia notkahduksia lukuun ottamatta samalta. I´m back bitches!

55933736_281718692722521_7001942469495488512_n

NUTS YLLÄS PALLAS 2018 – NEVÖ FOGET

Vajaa vuosi sitten kirjoitin tavoitteestani juosta tänä vuonna 30 km NUTS Ylläs Pallaksella. Lisäksi tavoitteeseen kuului, että pääsen 8h aikarajan puitteissa maaliin enkä ole viimeinen. Nyt voin ylpeänä todeta, että kaikki tavoitteet tuli täytettyä. Ja enemmänkin.

37399827_10156431971844898_7766260229422972928_n

Ehdin treenata kisaa varten reilun vuoden. Vuodenvaihteeseen asti rennon satunnaisesti, kevään tiiviimmin ja viimeiset kuusi viikkoa hyvin tavoitteellisesti. Taustalla oli useamman vuoden liikkumattomuus ja heti ensimmäiseksi en sen vuoksi lähtenyt juoksemaan. Tein pitkiä ja hyvin pitkiä reippaita kävelylenkkejä, kävin salilla ja tein pilatesta sekä kävin aamuisin ennen töitä uimassa pidempää matkaa. Myöhemmin keväällä aloin pyöräillä ja kävellä työmatkoja. Tämän jälkeen vasta aloin todella juosta. Olinkin todella yllättynyt, kun juoksu lähti heti yllättävän kevyesti käyntiin. Aiemmin on aina tullut seinä vastaan enkä ole päässyt sen yli. Nyt pääsin lähes joka kerta. Toki huonompina päivinä turhautti ja vitutti, mutta pääsääntöisesti treenit sujui hyvin valoisalla mielellä. Yllätin itseni ja valmentajanani toimineen mieheni. Hän oli valmistautunut siihen, että vaimo ruikuttaa tauotta monta kuukautta. Mutta kertaakaan en valittanut. En edes niissä erityisen brutaaleissa mäkitreeneissä, joissa hän laittoi minut nelivedolla ryömimään pystysuoraa hiekkaseinämää uudestaan ja uudestaan, kunnes tulin sen hänen mielestään tarpeeksi nopeasti ylös. Tulimme molemmat siihen tulokseen, että ehdoton vahvuuteni on vahva pää. Se kestää enkä suostu luovuttamaan. Kesäkuun lopussa käytiin vielä Lofooteilla, Pohjois-Norjassa sekä Lapissa. Käytin nuo kymmenen päivää tehokkaasti kunnon viimeistelyyn. Kisaviikon maanantaina kävin viimeisellä pidemmällä juoksulenkillä. Ensimmäistä kertaa pyysin itselleni treeniseuraa mukaan. Työkaverini veti hyvää vauhtia ja siivitti minuakin hurjaan menoon. Lenkin jälkeen olin liikuttunut. Kaikki voitava oli tehty. Tunne oli aika hieno.

Lähdimme kohti Yllästä keskiviikkona melko aikaisin aamulla. Minulla on hyvin herkkä vatsa eikä jännittäminen tilannetta ainakaan helpota. Olin jo pari viikkoa aikaisemmin siivonnut ruokavaliostani kaiken vatsaa ärsyttävän ja turvottavan pois. Matkaeväänä minulla oli vain paistetulla munalla täytettyjä kauraleipiä. Aika kateellisena katsoin, kun mieheni söi Iin Shelliltä hakemaansa munkkia. Pitkän munanhajuisen matkan jälkeen saavuimme Ylläsjärvelle. Ilahduimme, kun huomasimme, että majoituksesta oli vajaa 2km kisakeskukseen. Torstaina kävelin kisakeskuksen alueelle ja juoksin takaisin. Jännitys oli siinä pisteessä, että pelkkä alueen näkeminen oksetti. En ole ikinä tainnut jännittää niin kovin. Lisäksi Lapissa oli aivan helvetin kuuma. Kävimme keskustelua mieheni kanssa ja päätimme, että tärkeintä on nyt näissä olosuhteissa päästä maaliin. Ajasta viis. Nukuin edeltävän yön melko hyvin. Kisapäivän tankkailin nestettä ja energiaa sekä olin todella hermona. Tällä kertaa hermoiluni näkyi niin, että olin hetkellisesti menettänyt puhekykyni. Onneksi sain aivan ihania viestejä läheisiltä, ystäviltä ja työkavereilta. Jokainen tuntui uskovan minuun. Jotenkin oloni keveni. Kävin hakemassa kisanumeroni ja palasin mökille vielä syömään ja käymään suihkussa. Hyvin pian olikin jo lähtö kisakeskukseen. Katselin ympärilläni parveilevia ihmisiä ja hoin miehelleni, että olen aivan paska enkä kuulu tänne. Olin aivan varma, että tulen viimeiseksi. Mieheni oli todella tiiviisti seurannut kuntoni kehitystä. Teki paljon tulkintoja ja päätelmiä itsekseen, mutta ei juurikaan jakanut niitä kanssani. Tuntee vaimonsa. Tiesi, että alan paukuttelemaan henkseleitäni jos liikaa kehuu. Hän kuitenkin käski minun hakeutumaan porukan keskivaiheille lähtöalueelle. Reitin olimme katsoneet kartasta etukäteen hyvin tarkasti ja olin saanut tarkat ohjeet jokaiselle osuudelle. Sitten tuli se hetki, kun minun piti hakeutua lähtöalueelle ja mieheni lähti hakemaan hyvää paikkaa lähdön katsomiseen.

37412581_10156431971724898_8151956371437256704_n

Heti alku meni jo perseelleen. Huomasin olevani lähtöjoukon loppupäässä. Porukkaa oli kuitenkin niin tiiviisti etten voinut asialle enää mitään. Tyydyin siis kohtalooni ja näin sen huonona enteenä. Olin kuitenkin hyvin keskittynyt ja valmiina lähtöön. Ja sitten se tuli. Porukkaa oli niin paljon ja tiiviisti, että yhtäkään juoksuaskelta ei pystynyt ottamaan. Nousu Ylläksen huipulle tapahtui hämmentävän kevyesti. Menin vähän letkan sivussa ja harpoin kiviä pitkin ihan kivaa vauhtia. Tiesin nousun olevan pitkä enkä siksi viitsinyt paljoa huipulle tähytä. Matkalla oli paljon kannustajia ja huomasin saavani heistä niin paljon voimaa. Jokainen huiskuttava lapsi sai oloni vähän kevyemmäksi ja huomasin hymyileväni ja pidätteleväni itkua. Oli törkeän hyvä fiilis. Huipulla oli lisää kannustajia. Nappasin suolaa, hörppäsin vettä ja pistin juoksuksi. Olin etukäteen lukenut paljon Ylläksen laskusta ja miehenikin siitä oli varoitellut. Onneksi olin käynyt Levin rinteillä kesäkuussa harjoittelemassa. En ymmärrä miten sen tein, mutta tulin mäen todella hyvää vauhtia rennosti alas. Eikä tuntunut etureisissä lainkaan. Ohittelin porukkaa ja olin aivan äimänä. Mäen jälkeen lähdin kahden naisen peesiin. Vetivät ihan mukavaa vauhtia ja juoksu tuntui niin hyvältä. Tuntui niin hyvältä, että menin jopa ohi. Mieheltäni oli tullut etukäteen käsky päästellä menemään tällä osuudella jos juoksu kulkee. Ja sehän kulki. Ensimmäinen huolto tuntui tulevan aivan hetkessä. Pääsin jopa yllättämään mieheni. Ei ollut yhtään valmistautunut siihen, että olisin paikalla niin nopeasti. Hän täytti lötköpulloni mehulla ja antoi mandariinin. Kertoi vähän väliaikatietoja ja kehui kovasti. Kävin kastelemassa pääni, nappasin mandariinin mukaan ja lähdin juoksemaan. Samalla sain tungettua madariinin kitaani. Juoksu tuntui edelleen niin hyvältä. Tuntui, että lennän eteenpäin.

Yksi ongelma kuitenkin oli. Nimittäin tolkuton pissahätä. Kahdesti synnyttäneen naisen ei ole kuitenkaan kovin järkevää juosta täydellä rakolla.  Lensin vielä Varkaankurun pitkospuut ja sen jälkeen aloin etsiä hyvää pissapaikkaa. Paarmoja oli ihan perkeleesti ja puskassa kyykkiessäni todella toivoin niiden jättävän intiimialueeni rauhaan. Ja jättivätkin. Itse tosin meinasin vilauttaa niitä muille juoksijoille, kun en meinannut millään saada shortseja kiskottua ylös hikistä ihoani pitkin. Niinpä jatkoin juoksua shortsit semisti puolitangossa. Shortsit kuitenkin unohtuivat heti, kun saavuin Pirunkurulle. Vaihdoin suosiolla heti kävelyksi. Samalla yritin ottaa yhden geelin. Olin alkumatkan ottanut Chimpanzeen energianameja ja geeli oli myös kyseiseltä merkiltä. Olen aiemmin käyttänyt vain Dexalin geelejä, mutta ajatus niistä etoi jo ennen kisaa, joten kaukonäköisesti osin kisakeskuksesta muita mukaan. Geeli oli kuitenkin niin tahmeaa, että en hengästyneenä pärjännyt sen kanssa lainkaan. Meni hermot. Unohdin koko geelin ja jatkoin matkaa. Hörpin rakosta vettä ja lötköpullosta mehua. Välillä otin suolaa. Pirunkurua kivutessani kävi hyvin nopeasti selväksi, että nesteytys oli mennyt kisan aikana aivan pieleen. Toisin sanoen, olin juonut ihan liian vähän. Vaikka kuinka yritin, eteneminen Pirunkurussa kävi todella hitaasti. Käsikarvat törrötti pystyssa ja hytisin kylmästä. Tiesin heti, että olen päässyt kuivumaan. Istuin alas, otin suolaa ja join runsaasti. Jatkoin matkaa ja vähän ajan päästä istuin taas alas tankkaamaan. Olo ei korjaantunut ja ajattelin, että se siitä hyvästä tuloksesta. Tiesin etten luovuttaisi, mutta salaa olin haaveillut suht hyvästä ajasta hyvästä alusta johtuen. Nyt tein kuitenkin tuntemusten perusteella kuolemaa. Reitillä seisoi jättimäinen korppi (todistettavasti ei ollut harha, muutkin näkivät) ja ajattelin, että taitaa odottaa pääsevänsä syömään minut. En kuitenkaan vielä alistunut kohtalooni vaan yritin jatkaa. Askel kerrallaan jatkoin. Ja jotenkin sain raahattua itseni huipulle. Polku alas oli hyvin teknistä. Yritin juosta, mutta huomasin oikean polveni kipeytyneen. Otin Panadolia ja Buranaa. Sen jälkeen huomasin seuraavan ongelman. Olin koittanut korjata kuivumista nesteyttämällä turhankin runsaasti. Jokainen yritys juosta nosti heti oksennuksen suuhun. Etenin jonkin aikaa kävellen ja päätin etten hetkeen laita suuhuni yhtään mitään.

37634825_10156431971079898_8197065747227213824_n

Onevision/Juha Saastamoinen

Tilanne ei siis ollut kovin kummoinen. Päätin, että nyt jos koska on musiikin aika. Musiikki antoi heti voimia ja aloin varovasti hölköttää. Lähdin erään naisen peesiin ja meninkin siinä hyvän tovin. Tyylini peesata tosin taisi olla aika ärsyttävä. Menin hyvin lähelle ja juoksin lähes vierellä. Sain hänen etenemisestään jotenkin voimia. Hän taisi tuskastua liian intiimiin tyyliini ja alkoi kävellä. Minä jatkoin juoksua ja kävelin kaikki loivatkin ylämäet. Tein monen kanssa haitariliikettä. Peesasin vielä omalla tyylilläni erästä minua nuorempaa miestä. Hänkin taisi tuskastua ja jatkoi kävellen. Kohta kuitenkin meni taas ohitseni enkä enää lähtenyt peesiin. Äkäshotellin kohdalla äkkäsin mieheni. Olin aiemmin laittanut viestiä, että haluan huollossa soijakaakaota, mandariinia ja cokista. Kun olin ensin kuullut, kuinka pitkä matka huoltoon vielä oli, karjaisin vielä perääni, että “sipsiä!”. Niitäkin teki mieli. Energiatasot oli todella alhaalla tässä vaiheessa. Muistin, että repussa on Pätkis. Muuta en voinut kuvitellakaan syöväni. Suklaa kuitenkin jäi vain pyörimään suuhuni. En millään saanut nieltyä. Samaan aikaa reitin varrella oli lapsi isänsä kanssa kannustamassa juoksijoita. Soin heille hyvin ruskean hymyn ja puskin eteenpäin. Matka Kellokkalle kesti ja kesti. Ohittelimme vuorotelle erään miehen kanssa toisiamme. Viimein hän ei enää lähtenyt ohittamaan. Tällä oli todella suuri psykologinen merkitys. Sain vielä pari muuta nuorta miestä kiinni ja tulin heidän peesissään huoltoon. Totesin heti ensitöikseni miehelleni olevani aivan loppu. En hetkeäkään harkinnut keskeyttämistä, mutta en uskonut, että jaksaisin vimeisellä osuudella juosta enää hetkäkään. Mieheni kuitenkin totesi, että tietenkin jaksat. Käsky kävi, että nyt all in. En lähtenyt tästä väittelemään vaan kävin kastelemassa pääni, join soijakaakaon ja cokista, söin sipsejä ja puolikkaan mandariini ja koin ihmeellisen voimaantumisen. Totesin, että nähdään maalissa ja jatkoin juosten matkaa.

En käsitä miten, mutta juoksu kulki taas. Hölkötin hyvää tahtia ja söin samalla vielä puolikkaan mandariinin. Ylämäet kävelin suosiolla, mutta vauhti oli silti todella hyvä. Tiesin, että edessä olisi ehkä mieluisin paikka Lapissa eli Kellostapulinkuru. Taas suorastaan lensin pitkospuut ja ohittelin juoksijoita. Pitkospuiden jälkeen lähdin kuin riivattu tarpomaan kivikkoista polkua. Ohitin yhden, toisen ja kolmannenkin. Painoin aivan maanisesti menemään. En tuntenut kipua enkä väsymystä. Hoin vain itselleni, että haluan tätä kaikkein eniten. Piiskasin itseeni vauhtia. Alamäet tulin vähän turhankin riskillä, mutta en vaan voinut jarrutella. Jossain vaiheessa huomasin ylävatsaani pistävän kovin. Hoin mielessäni itselleni, että perkele mene nyt vaan. Lopulta kuulin maalialueen äänet ja hyvä etten purskahtanut itkuun. Lähdin juoksemaan minkä kintuistani pääsin. Vielä viimeisessä alamäessa juoksin yhden naisen ohin. Iski ujous enkä edes tajunnut tsempata. Se jäi harmittamaan. Alamäen jälkeen alkoi viimeinen taival maaliin. Reitin varrella seisoi ilmeisesti jonkun juoksijan äiti. Hän taputti minulle ja sanoi “hieno juoksu, voit olla itsestäsi ylpeä”. En voi edes kuvailla, kuinka hyvältä se tuntui. Seuraavana oli jonkun puoliso ja lapset reitin varrella. Heitin vielä vauhdissa ylävitoset lasten kanssa ja porhalsin maaliin. Mieheni oli vastassa. Ihmiset taputtivat. Tunne oli uskomaton. Tein sen.

37403451_10156431971014898_1739162382774566912_n

Heti maaliin päästyäni tuntui, että jalat lähtee alta. Sain mitalin kaulaan ja lysähdin istumaan. Olin todella antanut kaikkeni. Jonkun aikaa keräsin itseäni. Tuona aikana mieheni kertoi aikani olleen 4:38 ja sijoitukseni 34. En voinut uskoa häntä. Tulin viimeisen osuuden hippasen alle tuntiin. Lopulta pääsin ylös ja menin kastelemaan pääni. Uskaltauduin myös syömään keittoa ja samalla kysyin uudelleen mieheltäni, että oikeastiko se meni niin hyvin. Hän oli kovin liikuttunut ja niin olin itsekin. Kertoi kyllä aavistelleensa, että näin tämä tulisi menemään. Siltä istumalta löimme myös ensi vuoden suunnitelmat lukkoon. Päätimme, että ensi vuonna olisi edessä Karhunkierroksella 34km ja Ylläksellä 30km.

En ole ikinä ennen kilpaillut missään. Olen aina ollut urheilun suhteen luovuttaja. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen viimein löytänyt lajini. Olen päättänyt, että ensi vuoden kilpailujen eteen tulen tekemään paljon töitä.  Haluan kehittyä. Tällä kilpailullahan oli minulle ja miehelleni suuri symbolinen merkitys. Sairastumisensa vuoksi moni asia on hänelle nykyään mahdotonta. Entiselle kilpaurheilijalle se on kipeä paikka. Nyt hän kuitenkin pääsi valjastamaan mittavat kykynsä minun valmentamiseeni. Itse koen, että juoksen meidän molempien edestä. Emme pysty ikinä juoksemaan yhdessä, mutta näin olemme aika pirun lähellä sitä. En tule ikinä unohtamaan tätä vuotta ja tätä kilpailua.

37397459_10156431972514898_7087454400775454720_n

Kiitos NUTS loistavasti järjestetystä tapahtumasta ja unohtumattomasta kokemuksesta. Kiitos kanssajuoksijoille ja reitin varrella kannustaneille. Ensi vuonna nähdään!

 

2018- PARAS VUOSI IKINÄ

Niin olen nyt päättänyt. Että tästä vuodesta tulee hyvä. Oikeastaan niin hyvä, että joskus vanhana muistelen tätä vuotta elämäni parhaana. Meinasin ensin kirjoittaa viime vuodesta. Oikein perata se läpi ja analysoida tapahtumat. Muutin kuitenkin mieleni ja päätin kuitata koko vuoden toteamuksella ”paska vuosi, mutta tulipahan nähtyä”.  Mitä sitä enää menneessä vellomaan. Ei kuulu tapoihini muutenkaan. Mieluummin suuntaan katseen tulevaisuuteen ja suhtaudun siihen yltiöpositiivisesti. Ja tällä kertaa tuntuu etteivät nämä toiveet ole täysin tuulesta temmattuja, vaan niillä on jopa katetta. Ja kyllä mielestäni universumi on sen meille jo tässä vaiheessa velkaa. Usean vuoden siinä itsessään rämpimisen jälkeen on meidän vuoro kokea onnistumisia onnistumisien perään.

Mitä tämä vuosi sitten oletettavasti tuo tullessaan? Aika paljon muutoksia ainakin. Kuopukseni aloittaa koulun ja päiväkotimaailma saa näin hänen kohdallaan päätöksensä. Vielä kun miehen pikkuinen saadaan joskus tulevaisuudessa samaan vaiheeseen, on perheessämme pelkkiä koululaisia. Aika hurja ajatus! Mutta onhan sekin aika hurja ajatus, että synnyttämistäni lapsista 100% on syksyllä jo koulussa. Olen varmaan sitten virallisesti vanha. Esikoiseni aloittaa syksyllä jo 5.luokan. Tällä tavalla terveydenhoitajan näkökulmasta tuo tarkoittaa laajaa terveystarkastusta ja valistustuntia murrosiästä. Äidin näkökulmasta se tarkoittaa todennäköisesti enteilevän murrosiän räjähtämistä käsiin ja kuohahtavia tunteita. Ovia meillä ei onneksi voi paiskoa, koska niitä ei ole. Ainoastaan vessassa ja kuistilla. Ähäkutti siis tulevana murkkuni. Jälkikasvun kasvamisen lisäksi odotan tästä vuodesta töiden suhteen erittäin mielekästä. Aloitin lokakuussa uudessa työssä ja olen viihtynyt valtavan hyvin. Sopimukseni on määräaikainen, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että saisin jatkaa työssäni ainakin vuoden loppuun. Otin syksyllä melkoisen leap of faithin irtisanoutuessani vanhasta vakituisesta työstäni ja siirryttyäni somatiikan puolelta psykiatrian maailmaan. Nyt olen sitä mieltä, että tuo päätös pääsee top 3 elämäni  parhaat päätökset – listalle.

Olen useasti kirjoittanut puolisostani ja hänen terveydestään, lähinnä kivusta. Kipu on aika vittumainen kumppani. Nyt kuitenkin tällä hetkellä tuntuu, että tällä hetkellä kivulla ei ole meistä niskalenkkiä. Voipi olla, että tällä hetkellä me olemme selättäneet kivun emmekä suunnittele päästävämme sitä ihan heti takaisin päällemme. Kirjoitan nyt monikossa, vaikka vain toinen meistä joutuu fyysistä kipua tuntemaan. Mutta yhdessä me tässä kuitenkin olemme. Kipu ei ole mihinkään kadonnut, mutta tällä hetkellä se ei määritä elämäämme niin vahvasti. Varovaisesti toivon, että se olisikin tämän vuoden suunta. Meillä on nimittäin liikunnan ja seikkailujen suhteen suuria suunnitelmia tälle vuodelle. Olemme jo päättäneet lähtöpäivän kesän pohjoisen reissullemme ja tänä vuonna siitä saattaa tulla hyvinkin erilainen reissu. Ensimmäistä kertaa emme ehkä olekaan lähdössä kahdestaan. Tämä aiheuttaa itsessäni tietenkin lievää paniikkia, mutta pääsääntöisesti suhtaudun asiaan kuitenkin vain myönteisesti. Bimbon asperger-puolelle tekee oikein hyvää vähän rikkoa rutiineja ja päästää muitakin tällä minulle jo pyhäksi asiaksi muodostuneeksi perinteelle mukaan. Kunhan eivät rontit kajoa soittolistaani!  Kesän reissulla tulee varmasti liikuttua ja kiivettyä aiempia kertoja enemmän. Suunnitelmissa on myös palata Saanalle. Viimeksi Saana ei voittanut meitä, enkä ajatellut antaa sen voittaa tälläkään kertaa. Sen varmistamiseksi mieskin on päättänyt nyt viimein pikkuhiljaa saada itseään parempaan fyysiseen kuntoon. Ja tiedän hänen tällä kertaa pystyvän siihen. Tyttärenikin aina sanoo, että mieheni puupat haisevat voimalle (veljen pahalle ja hänen omansa yksisarvisille). Mitä muuta voi siis odottaa tällaiselta voima-puuppamieheltä, kuin rautaista kuntoa ensi kesäksi? Oma kuntoni tulee väkisinkin olemana edelliskesää parempi. Nuts Ylläs Pallas kolkuttaa jo paljon lähempänä ja treenit käyvät jo täydellä höökillä. Mutta niistä joskus myöhemmin lisää.

Eniten tämä vuosi tulee olemaan poikkeuksellinen jo pelkästään sen suhteen, että aloitin sen onnellisena. Vaikka viime vuosi yritti viimeiseen asti antaa turpaan, loppuvuodesta jaksoin jo torjua iskuja ja antaa vähän takaisinkin. Juuri tällä viikolla eräs työtoverini sanoi, että minusta oikein paistaa onnellisuus ja tyytyväisyys. Minusta kuulemma näkee, että osaan nauttia elämästä ja sen pienistä iloista. Tämä huomio ilahdutti, koska olen oikeasti viime vuosina aina pyrkinyt kaikesta huolimatta keskittymään hyviin asioihin. On se sitten naiivia tai ei, haluan edelleen nähdä kaikessa hyvää. Kyse on siitä kuinka asiat haluaa nähdä ja kokea. Näkyykö pilvessä hopeareunus. Onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä. Haiseeko puuppa pahalta vai yksisarviselta.

MUSIIKKI MATKASSANI

Rakastan musiikkia. Tämä tähänastisen elämäni pisin rakkaussuhde alkoi 2-luokalla, kun aloin kiinnittää huomiota neljä vuotta vanhemman siskoni huoneesta kantautuvaan musiikkiin. Sitä kuunneltiin ajalle uskollisesti mankalla c-kasetilta. Siskoni mankassa oli kaksi kasettipesää, eli kyseessä oli aika kova peli tuohon aikaan. Eniten huoneesta taisi kuulua Apulantaa, mutta toki myös Take Thattia. Ja minusta kuoriutuikin tuon jälkimmäisen poppoon todellinen hc-fani. Bändin hajottua kuvaan astui Hanson. Fanitus sai aivan uudet mittasuhteet. Samoina vuosina siskoni huoneesta kuului Bluria, Oasista ja sitä Apulantaa. Taisin olla 3.luokalla, kun isoäitini osti minulle ikioman cd-soittimen. Tästä aukesi aivan uusi maailma. Varsinkin kun sain vielä paketillisen kasetteja ja sain nauhoittaa niihin mitä vain. Olen syntynyt noin viikkoa ennen joulua. Tuohon aikaan jos halusi jotain uutta, piti toiveiden kanssa odottaa joulukuuhun. Ja niin koko alakoulun ajan toivoin niin synttäri- kuin joululahjaksi uutta levyä. Alakoulun viimeisillä luokilla minulla oli tapana nukahtaa musiikkiin. Laitoin jonkun levyn hyvin hiljaisella soimaan ja siihen pieni bimbo nukahti. Jostain syystä mieleen on jäänyt elävä muistikuva Michael Jacksonin Heal the Worldista soimassa pimeässä esiteinin huoneessani repeatilla. Kai sitten koin tuon kappaleen jotenkin erityisen rauhoittavana.

Yläasteen alkaessa kuvaan astuivat mukaan poltetut levyt. Siskoni tuolloinen poikaystävä hankki niitä minulle kaverinsa kautta. Äkkiä sainkin toivoa levyilleni ihan mitä vain! Muistan kuunnelleeni noina vuosina paljon Metallicaa. Tuossa vaiheessa olin jo saanut suostuteltua äitini antamaan alakerran stereomme huoneeseeni. Ne vain soivat niin paljon paremmin kuin mankkani. Olin jo tuolloin tarkka siitä, että musiikki soi mahdollisimman hyvin. Koko 7.luokan makasin pimeässä huoneessani sohvalla ja kuuntelin musiikkia. Pystyn edelleen ajatuksissani siirtymään tuohon tilaan ja tunteeseen. Kuinka stereoiden siniset digitaalikirjaimet ja numerot loivat ainoan valon huoneeseeni. Noina aikoina minulle ominainen ajoittainen synkkämielisyys alkoi nostaa päätään ja pienessä teinin päässäni oli aika raskaitakin tunteita. Musiikin kautta sain oikein luvan kanssa velloa niissä ja kai se jollain tapaa auttoikin. Koko yläasteen musiikki kulki vahvasti matkassa. Poltettujen levyjen kokoelmani kasvoi ja kertyi niitä aitojakin. Jossain 8.luokan vaiheella minulle iski kova räppivaihe ja kuuntelin paljon Cypress Hilliä ja Wu-Tang Clania En tajua mistä sekin tuli. 9.luokalla luukutin Avainta. Olin jo tuolloin hyvin aatteellinen ja Punainen tiili upposi kommarikakaraan kuin kuuma veitsi voihin.

25086725_10155861997229898_712482490_o

Lukion aikana tapahtui jotain todella mullistavaa. Meidän vanhaan rintamamiestaloomme tuli kaapeli ja sen myötä MTV! Oi autuutta. Asuimme tuohon aikaan äitini kanssa kahdestaan ja olin saanut koko kellarikerroksen itselleni. Minulla oli siellä myös oma telkkari ja MTV oli päällä oikeastaan koko ajan. Lukion päättymisen jälkeen minulle tuli kova punk-vaihe. Muistan ikuisesti ensimmäisen livekeikan. Se tunne. Olen aina kokenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Mutta tuolloin tuolla keikalla koin lähes uskonnollisen elämyksen. Tunsin kuuluvani joukkoon. Jäin koukkuun ja vuoden aikana kävin lukuisilla eri keikoilla. Bändit olivat mitä olivat. Ikinä en käyttänyt korvatulppia ja vaikutukset tuntuvat edelleen. Mutta minä elin ja nautin. Sen jälkeen tulikin monen vuoden musiikillinen taantumus. Jämähdin vuosiksi kuuntelemaan samaa musiikkia. Kunnes tapasin nykyisen puolisoni. Hänen kauttaan muutuin niin paljon avoimemmaksi, että en enää ollut yhden genren nainen vaan annoin mahdollisuuden kaikelle musiikille. Nykyään kuuntelenkin musiikkia genrestä riippumatta ja oppinut arvostamaan jos jonkinlaisia kappaleita. Ja hyvä niin.

Mutta miten läpileikkaus musiikilliseen historiaani kuuluu retkeilyyn? No ei oikeastaan yhtään mitenkään. Kunhan halusin kirjoittaa siitä. Musiikki itseässään taas kuuluu minun retkeilyyni. Yleensä arvostan yksin metsässä kävellessäni hiljaisuutta ja vain hyvin harvoin otan kuulokkeet mukaan. Olen hyvin tarkka musiikkivehkeistäni. Äänen täytyy soida hyvin ja puhtaasti. Tällä hetkellä minulla on kuulokkeina JBL:n bluetooth-kuulokket. Ja kylläpä ovat hyvät. Ei tarvitse sotkeutua johtoihin eikä tunkea mitään korviinsa. Akkukin kestää kauan. Olen siis enemmän kuin tyytyväinen. Sitten taas luonnossa yöpyessä, on ihana kuunnella musiikkia illalla nuotion äärellä. Meillä on useampi bluetooth-kaiutin, mutta yleensä meillä on mukana Marleyn Chant Mini. Se on hyvin kevyt ja akku kestää pitkään. Lisäksi kaiutin on helppo ladata autossa. Kaiken muun hienouden lisäksi sen saa ripustettua rinkkaan. Soundi on erityisen hyvä. Syvyyttä voisi olla enemmän, mutta se on ainoa miinus. Kyseessä on siis todellinen retkeilijän unelma. Jos leiripaikalle ei ole paljoa matkaa ja rinkassa tilaa, tulee mukaan Bosen Soundlink Mini. Kaiutin on kokoonsa nähden hyvin painava ja se ladataan telakan avulla. Mutta ääni on aivan uskomaton. Pikkuinen kaiutin jytää kunnolla, mutta se ei kuitenkaan häiritse muita. Kaiutin nimittäin kuuluu tarvittaessa vaan tietyllä säteellä ja näin sen kanssa voi kuunnella täysin huoletta musiikkia hieman kovemmallakin. Mutta tosiaan. Kaiutin on turhan raskas pidemmälle kävelylle mukaan.

Kaikkein eniten musiikkia tarvitaan automatkalla pohjoiseen. Yleensä alan kerätä uutta soittolistaa heti edelliseltä reissulta palattuamme. Olen tehnyt siitä jo oman taiteenlajinsa. Meiltä Ylläkselle on matkaa 180 kappaleen verran jos lista aloitetaan vasta hetken kuluttua kotoa lähdettyä. Siinä on myös tilaa noin kymmenelle spontaanille lisätoiveelle. Niitä tulee nimittäin aina. Listaa kootessani mietin aina, että mikä kappale sopii mihinkin kohtaan matkaa. Välillä hämmästytän jo itseänikin. Kerran onnistuin ajoittamaan listan niin, että Scandinavian Music Groupin 100km Ouluun kajahti, kun matkaa Ouluun oli tosiaan se 100km. Arvio perustui puhtaaseen matematiikkaan ja edelleen hieman röyhistän rintaani tälle saavutukselle. Muuten käytän hieman karkeampaa arviota kappaleita sijoittaessani. Alkuun kuuluu aina iloiset ja positiiviset kappaleet, joissa on jotain mukavaa lupaava tunnelma. Hyvä esimerkki tällaisesta kappaleesta on esimerkiksi PMMP:n Matkalaulu. Alun yltiöpositiivisen ja itsestään selvän tunnelman jälkeen käy tasaisemmat klassikot ja uusi musiikki. Loppumatkaa kohti mentäessä pitää olla sellaisia kappaleita, että niiden mukana voi laulaa ja näin psyykata itseään jaksamaan loppumatkan. Jostain syystä jokaiselle listalla on tässä vaiheessa Happoradion versio kappaleesta Unelmia ja toimistohommia sekä Guano Apesin Lord of the boards. Niitä me laulamme aina täysillä. Jokaiselle listalle ujutan aina noin neljä yleensä ysäriklassikoita sisältävää rykelmää. Meillä on näille oma hieman karskimpi nimitys ”paskaputki”. Nämä paskaputket on koettu jaksamisen kannalta hyvin tarpeellisiksi, vaikka ne aina miehen suunnalta saavatkin aikaan taivastelua, epäuskoisia ilmeitä ja inhon väristyksiä. Taattua paskaputken laatua ovat mm. koko Vengaboysin tuotanto, Aqua sekä muut eurodancen ihmeet. Nöyrimmät kiitokset minulta kaikille näille ”lahjakkaille” musiikoille. Olette auttaneet minua jaksamaan istua autossa, kun kaikki muut keinot on jo käytetty.

Perheeni lisäksi elämässäni rakkaita asioita ovat luonto, liikunta, musiikki ja kirjallisuus. Eikä välttämättä juuri tässä järjestyksessä. Musiikissa on parhaimmillaan jotain ylimaallista. Parhaimmillaan se värittää ja syventää kokemuksia ja tunteita. Kaikkein ikimuistoisin muisto musiikista reissuillamme liittyy Kilpisjärveen ja Rammsteiniin. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun lähestyimme Kilpisjärveä ja ensimmäiset majesteetilliset ja karut tunturimaisemat tulivat kohdalle. Autossa soi Rammsteinin Mutter. Tuo kappale ja maisema loivat yhdessä yhden elämäni kauneimmista hetkistä. Tunsin tuon hetken kauneuden ja ainutlaatuisuuden lähes fyysisenä kipuna. Puristin miestäni kädestä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Hänkin tunsi sen. Sitä musiikki parhaimmillaan minulle juuri on. Yhteisiä muistoja ja tunteita. Hetkiä toisesta maailmasta.

 

HALLOWEEN METSÄSSÄ, KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Sain taas yhtenä päivänä ällin. Päätin, että Halloweenina olisi aivan välttämättä vietettävä yö metsässä. Ihme ja kumma, mieheni oli heti samaa mieltä. Häntä hieman huvitti itsevarmuuteni asian suhteen. Ilmoitin, että tuli myrsky tai paukkupakkanen, koko yö vietetään metsässä. Tarkoitus oli mennä perjantaina kuuntelemaan Vesalaa Logomoon ja lauantaina suunnata metsään. Perjantaina oli oikein lystiä, minua vaivaavaa yskää lukuun ottamatta. Lauantaina herätessämme satoi ja mieheni oli fyysisesti aivan paskana. Jotenkin ignoorasin hänen olotilansa ja ajattelin sen helpottavan jos oikein kovasti sitä pienessä päässäni toivoisin. Käytin koko aamun siivoten ja tavaroita valmiiksi katsoen. Välillä ilmoitin miehelleni, että sade näyttää ihan kohta loppuvan ja kyllä se aurinko kohta paistaa. Välillä jo pelkäsin joutuvani lähtemään yksin ja siltä se tosiaan näytti. Tästä ajatuksesta säikähtäneenä mies äkkiä tokeni, nousi ylös ja antoi käskyn aloittaa pakkaaminen. Hyvin lyhyessä ajassa olimme valmiina lähtöön. Jäimme vielä arpomaan, että tuleeko russelimme Munkki mukaan. Hän on hieman arvaamattomampi yksilö ja retkellä hankala, kun ei voi pitää vapaana. Lopulta päätimme antaa pikkuiselle mahdollisuuden ja molemmat piskit pääsivät siis mukaan.

24139789_10155827655649898_436343038_o

Olimme jo etukäteen päättäneet, että lähdemme Teijolle päin ja mielessämme oli aivan loistava leiripaikka. Kävelyä ei juuri tulisi ja miehen sen hetkisen tilanteen huomioiden, se oli enemmän kuin hyvä juttu. Perille saapuessamme oli jo hämärä. Olin visualisoinut leiripaikan päässäni etukäteen hyvin tarkasti. Minulla on usein tapana tehdä niin. Tällä kertaa todellisuus ei sitten vastannutkaan sitä mielikuvaa. Normaalisti tästä olisi seurannut se, että pasmani menevät sekaisin. Nyt kuitenkin nielin tyynesti olotilani ja aloin puuhata leiriä. Tiesin, että miehelläni olisi mennyt pälli, jos olisi kivun keskellä joutunut vielä rauhoittelemaan vaimoa. Varsinkin, kun vaimo hänet oli väkisin sinne metsään raahannut. Tyyni suhtautumiseni mielikuvan ja todellisuuden räikeään ristiriitaan hämmästytti itseänikin. Mielessäni taputin itseäni päähän. Mies lähti hieman heittelemään ja minä jäin pystyttämään telttaa. Ensimmäistä kertaa tuli teltan kanssa sellainen olo, että en tiennyt mitä olin tekemässä. Siitä oli pari kuukautta, kun olin viimeksi kyseistä telttaa pystyttänyt. Tunsin itseni aivan idiootiksi. Suu auki tuijotin telttakangasta ja keppejä. Lopulta kuitenkin sain teltan jotenkin pystyyn. Lopputulokseen en kyllä ollut lainkaan tyytyväinen. Mies tuli auttamaan päällisen kanssa ja meille epätyypillisesti kinasimme sitä asetellessamme. Saatoinpa jopa pitää minuutin mittaisen mykkäkoulunkin. En osaa ikinä toteuttaa sitä mitenkään arvokkaan itsetietoisesti, vaan pääsyn olemaan nenä pystyssä hapan ilme kasvoillani. Lopputulos on aina niin koominen, että miestä alkaa naurattaa. Ja niin tälläkin kertaa.

23131668_10212702853619465_8344963490518724656_n

Seuraavaksi oli vuorossa nuotio. Pudonneita risuja oli tarjolla runsaasti. Työnjako oli selvä. Minä keräsin ja mies pätki. Onneksi hän sytytti nuotion tällä kertaa. Kaikki oli nimittäin niin märkää. Olin varmasti saanut tulet aikaiseksi, mutta sitä olisi edeltänyt varsin värikäs kiroilu ja kiukku. Olimme etukäteen ajatelleet, että ensin teemme päivälliseksi pastaa. Sen jälkeen keitämme kahvit. Iltapalaksi olimme vielä suunnitelleet syövämme ihan vain makkaraa. Näin jälkikäteen ajatellen en käsitä, kuinka hetkeäkään kuvittelimme jaksavamme syödä niin paljon. Kesällä tilanne olisi ollut toinen. Kesällä on valoisaa ja menemme aina todella myöhään nukkumaan. Ilta on siis pitkä ja silloin on täysin luonnollista syödä vielä myöhemminkin. Syksyllä taas on pimeää. Todella pimeää. Meihin iski laiskuus. Unohdimme pastat ja kahvit. Siirryimme suoraan myöhäisillan iltapalaan. Kello oli tuolloin vasta puoli kuusi. Istuimme nuotilla vielä tunnin. Kuuntelimme musiikkia ja tuijotimme tulta. Paljoa emme puhuneet. Tuntui, että kello olisi ollut ainakin kymmenen. Ennen seitsemää kömmimme telttaan. Koirat olivat yllättävän rauhallisia ja asettuivat aloilleen tyytyväisinä. Mies katsoi tabletilta yhtä sarjaa ja minä luin. Kaikki oli kovin seesteistä. No vitut ollut. Seitsemältä se taas alkoi. Nimittäin nyyhke. En tiedä oliko se pimeys vai kylmyys. Mutta siinä teltan nurkassa makuupussissa maatessani, tunsin oloni surkeammaksi kuin koskaan. Kaiken muun kurjuuden lisäksi olin alkanut yskiä kovin ja henkeä ahdisti. Hetken aikaa nyyhkin. Sen jälkeen sanoin miehelleni ne maagiset sanat: ”haluan kotiin”.

Sitä voisi luulla, että miestäni olisi hieman kiristänyt. Mutta kuinka hän sitten sanoihini reagoi? No purskahti nauramaan. Naurunsa keskeltä sai sanottua, että oli varma minun kestävän kymmeneen asti. Samalla hän myös sanoi, että siksi Munkki pääsi mukaan. Koska hän vaan tuntee vaimonsa ja tiesi etten kestäisi yötä. Minä tietenkin hieman ensin närkästyin moisesta kykyihini ja kovuuteeni kohdistuvasta luottamuksen puutteesta. Mutta hän näytti kyllä tuntevan melkoista hellyyttä vaimoaan kohtaan eikä suhtautunut millään tapaa asiaan pilkallisesti. Niinpä minä yskin ja kyynelehdin hetken. Hän lohdutti. Sen jälkeen aloimme kasaamaan leiriä. Minä hoin, että on tämä taas hullua. Mieheni vain nauroi. Koirat olivat lievästi hämmentyneitä. Mutta taitavat olla kuitenkin tottuneita emäntäänsä ja tämän hieman haasteelliseen luonteeseen. Kotona oloni oli jo aivan kamala ja seuraavana päivänä minun oli pakko mennä päivystykseen. Eli lopulta oli koti-ikäväni oli kuitenkin oikein hyvä juttu.

23215445_10212704641024149_8489764352570422455_o

Mitä tästä kaikesta opimme? Syksyn ilta on todella pitkä. Tästä pitkästä pimeästä illasta mies oli toki varoittanut, mutta en tainnut ottaa varoituksia vakavasti. Pimeys on läpitunkevaa ja ei aina kivaa todellakaan. Ilta pitäisi jotenkin saada mukavasti kulumaan. Eräs työkaverini kertoi hyvän vinkin. Heillä on tapana syksyisin tehdä nuotiolla joku hyvin mutkikas ja aikava ruokalaji. Siihen saa mukavasti kulumaan aikaa. Kaikki eivät mitään ihmeitä edes tarvitse, vaan nauttivat pimeydestä ja rauhasta. Toinen opetus on se, että älä ikinä lähde kipeänä metsään. Vaikka alkuun tuntuisi, että pärjäät kyllä, et ikinä voi tietää mihin olosi kehittyy. Onneksi matka autolle ei ollut pitkä ja ajomatka kotiin suhteellisen lyhyt. Kolmas opetus on se, että jos tunnistat itsessäsi haastavia piirteitä retkeilyn suhteen, valitse puolisosi tarkkaan. Tiedostan olevani monessa suhteessa aivan painajainen, mutta jostain ihmeen syystä mieheni pitää näitä piirteitäni vain hellyyttävinä. Olenkin aina kyllä pitänyt häntä hieman pimeänä.

Viime viikolla ehdotin miehelleni, että voisimme vielä ennen joulua yrittää uudelleen. Osaatteko arvata, mitä hän vastasi?

MADEIRA

Olen käynyt Madeiralla kolmesti. Nämä kerrat ovat olleet vuosina 1994, 2002 ja 2015. Kolmena eri vuosikymmenenä on siis tullut tuolla saarella käytyä ja jokainen kerta on tietysti ollut ihan jo iästäkin johtuen täysin erilainen. Nyt kerron tuosta viimeisestä kerrasta. Se olikin häämatkani ja nyt toisen hääpäivän lähestyessä on juuri sopiva hetki muistella sitä. Yritän keskittyä kohteisiin ja maisemiin, mutta kyllä sitä siirappiakin tähän tekstiin mahtuu. Olinhan sentään reissussa vastavihittynä vaimona. Olimme Madeiralla viikon ja säät todellakin suosivat. Yhtenä päivänä satoi, muuten oli todella lämmin ja poutainen ilma. Paikalliset kertoivat, että syksyisin on aina yksi ilmojen puolesta täydellinen viikko. Liittyi muistaakseni johonkin pyhimykseen. Ja tuo viikko osui juuri meille. Meillä oli takana todella epäonninen vuosi, eli olikin ihan oikeus ja kohtuus, että tuo jokin minulle nimetön pyhimys meitä niin huomaavaisesti ajatteli. Madeiralla sää voi olla aika epävakainen ja vaikka saari ei ole iso, on siellä paljon omia mikroilmastojaan. Eli vaikka toisella puolella saarta paistaisi aurinko kun viimeistä päivää, toisella puolella tai viereisessä kylässä sataa aivan kaatamalla. Se on oikeastaan aika kiehtova puoli Madeirassa.

Nykyään Madeiralla vierailu ei automaattisesti tarkoita yöpymistä pääkaupunki Funchalissa, vaan vaihtoehtoja on muitakin. Saariryhmän toinen asuttu saari on Porto Santo. Itse en ole vieläkään kyseisellä saarella vieraillut, mutta nykyään matkansa voi varata koko ajaksi myös sinne. Toinen vaihtoehto on ottaa Funchalista yhteysaluskyyti ja lähteä päiväretkelle. Madeiralla rantavalikoima on aika suppea, mutta Porto Santolla rantoja löytyy enemmänkin. Näiden kahden lisäksi Maideiran saariryhmään kuuluu vielä viisi muuta saarta, mutta ne ovat tosiaan asumattomia. Itse Madeiran saarella suosittuja yöpymiskohteita Funchalin lisäksi ovat Camara de Lobos sekä Calheta. Välimatkat eivät ole millään muotoa mahdottomia ja paikallisliikenteellä pääsee liikkumaan hyvin ympäri saarta. Majoitusta on kaiken tasoista ja kaikille budjeteille. Me päätimme olla mukavuudenhaluisia porsaita ja häämatkan kunniaksi varasimme oikein juniorsviitin hieman hienommasta hotellista. Meillä kävi lisäksi aivan uskomaton munkki. Hotelli tiesi meidän olevan häämatkalla ja oli upgreidannut meidän panoramasviittiin. Emme ole koskaan ennen, emmekä varmasti tule majoittumaan niin hulppeasti. Hotelli oli muutenkin meille sille reissulle täydellinen. Takana oli tosiaan aivan paska syksy ja tarvitsimme lämpöä ja lepoa. Ja sitä saimme.

23602251_10155790357149898_309692656_n

Meillä ei ollut matkaan lähtiessämme mitään varsinaisia suunnitelmia. Vaikka ihan perinteisellä pakettimatkalla olimmekin, ei meitä todellakaan kiinnostanut mitkään yhteiset retket. Päätimme tutustua saareen ihan itse. Ensimmäisenä päivänä menimme köysihissillä Funchalin yllä vuorenrinteessä olevaan Monten kylään. Minä pelkään köysihissejä. Pahasti. Näitä kirjoittaessa tulee kyllä sellainen olo, että taidan olla melkoinen nöösi, kun olen aina kaikkea pelkäämässä. Mutta hissiin menin kuitenkin melko suosiolla ja ilman hyperventilaatiota. Ja olihan niitä maisemia kiva katsella. Erityisen sympaattista oli kurkistella yläilmoista ihmisten puutarhoihin. En voinut olla kunnioittamatta ihmisten viitseliäisyyttä. Niin haastavissa olosuhteissa ihmiset rinteellä viljelivät. Ylhäällä olisi ollut kasvitieteellinen puutarha, mutta meitä ei jotenkin vain kiinnostellut. Keinoja päästä alas rinteeltä oli monia. Olisi ollut mahdollista mennä hissillä takaisinkin. Lisäksi olisimme voineet laskea rinnettä perinteisellä madeiralaisella kelkalla. Kolmantena vaihtoehtona olisimme voineet etsiä jonkin kivan levadareitin takaisin kaupunkiin. Tuo kolmas vaihtoehto meillä olisikin suunnitelmissa, mutta emme löytäneet yhtäkään levadaa, vaan päädyimme kävelemään tulikuumaa ja järkyttävän jyrkkää asfalttitietä alas. Oli muuten karsein juttu ikinä. Tie jatkui ja jatkui. Loppua ei näkynyt. Puolivälissä omat reiteni tärisivät rasituksesta. En usko Suomesta edes löytyvän niin jyrkkiä teitä. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen olimme takaisin keskustassa. Älkää hyvät ihmiset vaan ikinä tehkö tätä samaa virhettä kuin me. Tulkaa vaikka sillä kelkalla alas jos ette muuta keksi.

En lähde kirjoittamaan sen tarkemmin jokaisesta päivästämme tai syömästämme ateriasta. Sen sijaan kerron käymistämme hienoista paikoista. En enää edes tarkkaan muista mitä teimme minäkin päivänä. Mutta aika varma olen, että heti toisena päivänä lähdimme veneretkelle. Kyseessä oli kansainvälinen veneretki katamaraanilla. Tarkoitus oli ajaa pitkin Madeiran rannikkoa ja löytää valaita ja delfiinejä. Minä olin jo etukäteen aivan hermona. Yllätys yllätys, pelkään kovaa aallokkoa. Mieheni onneksi tiesi mistä naruista tuoreen vaimonsa kanssa vetää. Niinpä hän haki minulle pienen lasillisen valkoviiniä, heti veneen lähdettyä satamasta. Merenkäynti ei ollut heti aluksi aivan mahdoton ja pystyin hieman rentoutumaan ja nauttimaan maisemista. Jossain vaiheessa uskaltauduin jopa siirtymään keulan verkkoon makoilemaan ja katsomaan merta. Kauemmas ulapalle mentäessä aallokko tietenkin kasvoi. Vaikka vatsassa väänsikin, en jostain syystä pelännyt yhtään. Jossain vaiheessa kapteeni ilmoitti, että nyt niitä valaita tuolla olisi. Aika kauan piti tiirailla, mutta viimein mekin huomasimme ne. En muista yhtään mitä valaita ne olivat. Ei kuitenkaan mitään isoja ja niitä oli viisi tai kuusi. Tuntui jotenkin hurjalta maata verkossa valaiden uidessa ympärillä. Jossain vaiheessa käännyimme takaisin. Paluumatkalla aaltojen pärskeet kastelivat meidät täysin, mutta vieläkään en pelännyt. Ei hajuakaan, että mistä moinen rohkeudenpuuska.

23515819_10155790357304898_708333060_n

Seuraavana päivänä vuokrasimme auton. Vuokraus kävi varsin jouhevasti, eikä ollut edes mitenkään erityisen kallista. Kukaan ei varmaan tässä vaiheessa ylläty, kun kerron, että mies ajoi. Luojan kiitos hän ajoi. En olisi muuten tässä kirjoittamassa kokemuksistamme. Oikeasti liikenne Madeiralla ei ole kyllä mitenkään mahdotonta ja suurin osa teistä todella hyvässä kunnossa. Muutama huono tieosuus vielä oli. Saatoin hieman jännittää, kun ajoimme kaiteetonta yksikaistaista tietä, josta oli monen kymmenen metrin suora pudotus mereen. Kaikkein kamalinta oli, että näillä osuuksilla oli myös tunneleita. Ne olivat hyvin kapeita, pimeitä ja märkiä. Näytti siltä, kuin joku olisi louhinut ne käsin. Varmaan kyllä olikin. Taas mieheni tunnisti tuoreen vaimonsa hädän ja löysi oikeat sanat rauhoittamaan. Kuinkas muutenkaan. Kaikkein eniten sai pakaroita jännittää, kun auto tuli näillä osuuksilla. Tuntui, että vaihtoehtoina oli törmäys tai syöksy kuolemaan. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut. Meillä ei ollut ajellessamme varsinaisesti mitään päämäärää. Kiersimme puolet saaresta. Kävimme Cabo Giraolla, joka on noin 580 metrin suora pudotus mereen. Olin käynyt siellä ennenkin, mutta tällä kertaa vastassa oli jotain uutta. Paikalla avattiin lasinen tasanne 2012 ja voin sanoa, että kyllä pelotti. Aika pitkään mieheni sai suostutella ennen kuin astui lasin päälle. Olihan siinä hieno katsella maisemia, mutta tuntui kyllä hyvältä lähteä pois. Toinen tuona päivänä käymämme huima paikka oli Pico Ruivo. Tai ainakin sen huipulle vievän reitin alussa. Tämä Madeiran korkein huippu kohoaa 1862 metrin korkeuteen. Eksyimme paikalle oikeastaan vähän vahingossa. Satuimme vain näkevään kiinnostavan tien ja lähdimme ajamaan ylös sitä pitkin. Tällä kertaa kävimme parkkipaikalla vain kääntymässä. Kävimme useammassa paikassa katsomassa upeita aallokoita, maisemia ja muuten ajelimme vain. Oli ihana päivä.

madeira_rotko.png

Ehkä ikimuistoisin juttu koko matkalla oli jeeppisafari. Kuulostaa ehkä hieman tylsältä enkä itsekään lähtenyt useamman tunnin kestävälle retkelle kovin suurin odotuksin. Mutta retki paljastuikin ihan huippujutuksi. Syynä olivat aivan ihana kuskimme Vitor, sekä retkiseuraksemme osunut vanhempi saksalainen pariskunta. Vitor oli hersyvine nauruineen vaan niin mahtava. Häntä nauratti kaikki, varsinkin omat juttunsa. Vitor tuli siis hakemaan meidät hotelliltamme kunnon nelivetomaasturilla. Siitä suuntasimme hakemaan vielä toisen pariskunnan. Vitor antoi tosiaan mennä ja kaasutti hulluna pitkin katuja. Minä tietenkin puristin kouristuksenomaisesti kahvaa. Miestäni vain nauratti. En tajua miten yksikään auto ei saanut kolhuja, tai ihminen päätynyt liikkumattomaksi mytyksi katuun sillä menolla. Kai madeiralaiset saavat jo äidinmaidon mukana kyvyn ajaa pelottomasti ja hullun lailla. Poimittuamme saksalaiset kyytiin, suuntasi Vitor auton keulan ylös rinteille. Kyllä väänsi vatsassa, sen verran vertikaalia touhua oli. Kävimme erilaisilla näköalapaikoilla. Lisäksi vedimme välillä todellista offroadia aivan pusikossa. Vitor poimi kattoluukun kautta kaiken maailman merkillisiä hedelmiä ja laittoi meidät maistamaan niitä. Yhdenkään nimeä en enää muista, mutta kaikki maistui niin hyvältä. Ja eipä niillä nimillä mitään tekisikään. Tämän maalaispitäjän kyläkaupan eksoottisin hedelmä on ananas. Alkuun emme juuri olleet saksalaisten kanssa jutuissa, mutta ajan kuluessa tunnelma tiivistyi ja lämpeni. Niinpä tuntui aivan luonnolliselta, että pariskunnan vanha herra maistoi lasistani juomaani, kun pysähdyimme tauolle, tai ”pee, poo and poncha- breakille”, kuten Vitor asian ilmaisi. Poncha on madeiralainen hunajasta, sitruunanmehusta sekä sokeriruokoviinasta valmistettu alkoholijuoma. Poncha vapautti tunnelmaa entisestään ja retken jälkeen hyvästelimme saksalaiset kuin vanhat ja rakkaat tuttumme. Viimeisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme auton uudelleen. Tuo päivä olikin se ainoa sadepäivä. Suunnitelmana oli nyt kiivetä Pico Ruivon huipulle, mutta parkkipaikalla totesimme tilanteen mahdottomaksi. Koko huippu oli sadepilven sisällä ja emme yksinkertaisesti olleet varustautuneet tarpeeksi hyvin. Siksi oli vaan nieltävä pettymys ja suunnattava muualle. Päädyimme sitten kiertämään koko saaren ympäri. Minulle tulee autossa mutkaisella tiellä helposti huono olo, mutta tällä kertaa mieskin valitti sisuskalujensa olevan aivan solmussa. Niin loputtoman mutkaisia teitä ajoimme. Välillä pysähdyimme syömään aivan ihania lihavartaita. Ja oltiin tietenkin niin helvetin onnellisia ja rakastuneita. Tuosta toisesta päivästä auton kanssa liikenteessä on oikeasti jäänyt mieleen sade, maisemat, huonovointisuus, lihavartaat ja rakkaus. Eikä juuri muuta. Toisaalta tarvitseeko sitä häämatkaltaan muuta muistaa edes? Pahoinvoinnin voisin kyllä tuosta listasta vetää pois. Mutta oli kyllä täydellinen päivä suuhun nousevista mahahapoista huolimatta. Madeira oli häämatkakohteena meille aivan täydellinen. Matkaan sisältyi sopivasti kaikkia kivoja elementtejä. Ja tuli sitä pelkokerrointakin. Rouva ainakin pääsi ehkä taas muutamasta pelostaan ja on vähän vähemmän haastava vastaisuudessa. Elin häiden jälkeen useamman kuukauden rakkauskuplassa. Tuolla matkalla se kupla ei päästänyt läpi mitään ikävää. Kipu, vitutus, sairaus ja väsymys olivat aivan toissijaisia juttuja. Madeiran lämpö, aurinko, viini, ruoka, vuoret ja Vitor pitivät huolen siitä, että raskaan vuoden jälkeen saimme viikon olla ihan kuin ketkä tahansa. Rakastuneita hupsuja vailla murheita. Sen takia tulen aina muistamaan Madeiran maagisena paikkana.

 

23548178_10155790357299898_529848096_n

LET`S HIT THE ROAD! ELI KUINKA SELVITÄ PITKÄSTÄ AUTOMATKASTA HENGISSÄ JA SUHT TÄYSPÄISENÄ

Olemme mieheni kanssa ajaneet ja paljon.  Viime kesän reissulla taisi kilometrejä kertyä 4300. Ei ole helppoa sellainen aina ei. Toki olemme kaikki erilaisia. Joku voi ajaa ilman mitään tuskia vaikka tuhat kilometriä putkeen ilman pysähdyksiä ja skarppina kuin mikäkin. Mutta en minä. Juttujani lukeneet varmaan arvaavat tässä vaiheessa, että minulla on omat kotkotukseni tämän(kin) asian suhteen. Tähän postaukseen olenkin kerännyt omia vinkkejä pitkän automatkan selättämiseksi. Nämä ovat siis täysin omia kokemuksiani ja voivat olla jonkun toisen mielestä aivan kamalaa kuraa. Eli älä tykkää kyttyrää jos jokin vinkeistäni onkin omalla kohdallasi täysi susi. Koko aihe saattaa jonkun mielestä olla täysin turha ja naiivi, mutta itse olisi välttänyt monta suonenvetoa, närästystä, itkua ja porua jos olisin tiennyt enemmän.

Siis kaikkihan lähtee pukeutumisesta. Minä entisenä turhamaisena snobina ymmärrän sen aspektin, että haluaa näyttää hyvältä. Mutta pitkällä automatkalla se vaan on niin, että mukavuus, käytännöllisyys ja lämpö ennen kaikkea. Minähän luulin ensimmäisellä kerrallani Lapissa pukeutuvani maximekkoihin. Siis perillä. Siksi koen, että joskus on aivan ookoo kirjoittaa monelle täysin itsestäänselvyyksiä. Pakko meitä bimboja on olla muitakin. Eli jos suunnitelmissasi on ajaa yhdellä rykäyksellä Lappiin, älä missään nimessä ikinä pue päällesi mitään kiristävää. Ehkä joku simpsakka 18-vuotias on koko matkan tyytyväisenä kireääkin kireämmissä revityissä pöksyissä, mutta en minä. Enkä suosittele sitä kenelläkään yli 30-vuotiaalle. Tuloksena on turvotus ja kiristävät suonikohjut. Itse pukeudun nykyään aina kalsareita muistuttaviin collareihin ja huppariin. Huomiota kannattaa kiinnittää myös kenkiin ja sukkiin. Tänä kesänä tein sen virheen, että olin ilman sukkia liian kireissä kengissä. Jalat olivat aivan jäässä ja veti suonta. Rookie mistake. Kunnon sukat ja rehelliset lenkkarit jalkaan, kesälläkin. Helteellä ilmastointi kuitenkin töhöttää autossa täysillä ja pidemmän päälle se ei tee kintuille hyvää.  Lisäksi kannattaa varata loppumatkaksi lämmintä vaatetta mukaan. Itseäni ainakin paleltaa väsyneenä ja silloin on mukava pukea enemmän päälle. Varsinkin jos autossa on tarkoitus ottaa torkut.

Olemme lähteneet ajamaan pohjoiseen aikaisin aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä, alkuillasta ja illalla. Keskellä yötä emme sentään ole ikinä lähteneet. Ei ole ollut kyllä minusta kiinni. Mieheni on vain päättänyt olla todellinen party pooper jos olen saanut keskellä yötä ällin lähteä jo ajamaan, kun ei uni ole tullut ja aamulla on lähtö. Tämäkin on kovin yksilöllistä. Jotkut ajavat mielellään yön yli säästääkseen päivän perillä. Oma kokemukseni on, että se päivä menee väsymyksen takia joka tapauksessa kutakuinkin ohi. Lisäksi jos on varannut itselleen ihan oikean majoituksen, pääsee suurimpaan osaan esimerkiksi Ylläksen mökeistä vasta joskus kolmen jälkeen, sesonkina myöhemmin.  Telttaillessa asia on tietenkin toinen, mutta kyllä siitä menee itselläni silti rytmi sekaisin. Jos kuitenkin päättä ajaa yön yli, kannattaa hieman suunnitella sitä etukäteen. Meillä mies ajaa oikeastaan aina. Varsinkin pimeällä. Jos kykeneviä kuskeja on useampi, kannattaa vahtaa vuoroja ja nukkua aina kun voi. Jo autoa pakatessa kannattaa huomioida se, että siellä mahdollisesti yritetään nukkua. Se saattaa olla haasteellista silloin, kun on koiria mukana. Meillä on muutaman kerran ollut auto niin täynnä, että edes penkin selkänojaa ei saa kallistettua taaksepäin. Ihan kuin kirkonpenkissä olisi yrittänyt nukkua. Jostain syystä olemme ottaneet torkut aina joko Iin Shellillä tai Tornion ABC:llä. Tai siis pikemminkin autossa niiden parkkipaikalla. Jos haluaa kuitenkin välttää torkut kummallisissa asennoissa ja väsymyskrapulan, lähde matkaan aikaisin aamulla. Ja piste. Meillä on tullut niin tehdessä vähiten keskinäistä kärhämääkin.

 Tähän kärhämöintiin kannattaa varsinkin paluumatkalla varautua. Meillä ei miehen kanssa yleisesti riitaa juuri tule, mutta onnistumme aina vetämään kunnon shown palatessamme reissuiltamme kotiin. Se alkaa yleensä jossain Jyväskylän ja Tampereen välillä. Shown käsikirjoitushan menee niin, että toista (minua) alkaa kotiinpaluu ahdistaa. Ahdistus ilmenee ärsyttävänä käytöksenä. Vanhoja asioita aletaan kaivella ja murehditaan tulevaisuutta. Kaikki tämä yleensä minun toimestani. Viimeistään Urjalassa jompikumpi (minä) koen, että ei saa tarpeeksi huomiota ahdistuksessaan ja alkaa vaatia poispääsyä autosta. Jankutusta kestää kauan. Lopulta se päättyy siihen, että toisella (miehellä) menee pälli, hän pysäyttää auton ja marssii itse matkoihinsa. Toinen (minä) kerää hetken itseään autossa, hyppää rattiin, ajaa toisen perään ja yrittää ikkunan kautta suostutella takaisin autoon. Toinen (mies) tulee hetken maanittelun jälkeen takaisin, teeskentelee hetken mököttävänsä ja mukamas leppyy sitten. Tämän jälkeen nauretaan ja halaillaan. Valtakunnassa taas kaikki hyvin. Tämä toistuu oikeastaan joka kerta. Käsikirjoitus voi hieman muuttua, mutta roolitus on yleensä sama. Meillä vain on aina reissussa niin ihanaa, että tuleva arki ja sen haasteet tuntuvat kotimatkalla ylivoimaisilta kestää. Viimeksi paruin Kärsämäeltä Tampereelle. Eli kauan. Kaikki pisteet miehelle, että ei jättänyt minua kyydistä jossain Jyväskylän tienoilla. Suurin osaa käyttäytyy varmasti täyspäisemmin kuin minä. Mutta jos tiedostat, että joko matkakumppaniasi tai itseäsi saattaa kotiinpaluu vituttaa vähän kovemmin, kannattaa se jo etukäteen huomioida. Autossa olisi hyvä olla suklaata. Mitä lähemmäs koti tulee, sitä iloisempia ja laulattavampia kappaleita kannattaa kuunnella. Pitäkää tunnelma autossa tasaisen korkeana. Välttäkää vaikeita keskustelunaiheita. Jos lähitulevaisuudessa on jotain mukavaa tulossa, keskustelkaa siitä. En tiedä auttaako mikään näistä itseni kohdalla, mutta ehkä astetta dramaattisempi kotiinpaluu vain onkin se meidän juttu.

Meinasin kirjoittaa tähän myös musiikista ja sen merkityksestä pitkillä automatkoilla. Juttua olisi kuitenkin tullut niin paljon, että aion joskus kirjoittaa vain siitä. Sen sijaan käsittelen vielä ruokailua ja nesteytystä. Itsellänihän on tunnetusti maailman pieni rakko ja pissalle on päästävä todella usein. Tämä aiheuttaa minulle melkoisesti paineita, sillä mieheni kehuu ajaneensa kerran Ouluun yhdellä perseellä. Tällä hän taitaa tarkoittaa, että kuseskele omalla ajallasi nainen. Olen siis tietoisesti välttänyt kahvin juomista juuri ennen lähtöä sekä välttänyt veden liiallista litkimistä. Tarpeeksi tulisi kuitenkin juoda. Muuten tulee turvotus ja nääntymys. Sellainen hirvittää itseäni jo ihan ammatillisessa mielessäkin ja surku tulisi munuaisparkojani. Sen olen huomannut, että missään nimessä ei kannata juoda Vichyä tai vastaavaa. Siitä seuraa pitkällä ajomatkalla aivan kamala närästys ja maha turpoaa. Varsinkin jos ajaa yöllä. Tässäkin siis vesi vanhin voitehista. Ja sitä kohtuudella jos on taipumusta vinkua vessaan puolen tunnin välein. Ruokailu onkin sitten yhtä tasapainottelua. Jos syö liikaa , tule uni. Jos syö liian vähän, tulee närsy (=nälästä johtuva ärsytys). Tämänkin suhteen ihmiset ovat niin yksilöllisissä. Minua vaan hiilihydraatit sattuvat autossa istuessa turvottamaan ja vielä ajamista seuraavana päivänäkin on tunkkainen olo. En minä nyt sentään mitään karppimättöä autossa kuitenkaan vedä. Sen olen kuitenkin viimein oppinut, että otan Iin Shellillä joko sämpylän tai munkin. En missään nimessä molempia. Kaikkein parhain ja freesein olo säilyy, kun syö suht kevyesti koko ajomatkan ajan. Perillä voi sitten possutella.

Meillä on mieheni kanssa takana jo aika paljon yhteisiä kilometrejä vaikkei vuosia vielä niin montaa olekaan kulunut. Istumalla autossa oppii toisesta yllättävän paljon. Se voisikin olla hyvä parisuhdetesti ennen isompien askeleiden ottamista suhteessa. Ajakaa Lappiin ja takaisin. Jos toisessa ei mikään senkään jälkeen radikaalisti ärsytä, suhde on vakaalla pohjalla. Vaikka kotiinpaluumme ovatkin aina kovin dramaattisia, olen joka reissun jälkeen mieheeni entistä rakastuneempi. Ei kai sitä voi muutakaan tuntea, kun toinen on ensin kärsivällisesti etsinyt minulle kelpaavia pissapaikkoja, lohduttanut kotiinpaluuahdistuksessa, antanut minun nukkua ja ajanut itse suurimman osan, vienyt Haaparannan taivaalliseen karkkikauppaan hakemaan evästä, kertonut lapsuudestaan ja nuoruudestaan ihania tarinoita sekä laulanut Don Huonojen Seireenin sanasta sanaan tismalleen oikein.

22448615_10212553710130971_6721402571521604783_n

LOFOOTIT 20 TUNNISSA

Olemme käyneet Lofooteilla kahdesti. Nyt kerron jo legendaarisesta ensimmäisestä kerrasta vuodelta 2015. Ja voi pojat, mikä tarina se onkaan. No oikeasti siinä ei ole mitään ihmeellistä eikä dramaattista. Mutta olemme monesti jälkikäteen miettineet ja nauraneet, että tapahtuiko tuo reissu todella. Niin epätodelliselta se vielä parin vuoden jälkeenkin tuntuu. Meillä ei tuolloin ollut juurikaan suunnitelmia Lofooteille suunnatessamme. Tarkoituksena oli viettää siellä joitakin päiviä ja koluta paikkoja rauhassa. Lopulta kuitenkin päädyimme tekemään 20h pikavisiitin. Ja silti ehdimme käymään Lofoottien läntisimmässä kärjessä asti ja ajamaan takaisin mantereelle, ottamaan valokuvan hääkutsuamme varten, saamaan turskaa ja seitiä, sekä pystyttämään ja purkamaan leirin. Mutta miksi, oi miksi, emme pysyneet suunnitelmissamme, vaan teimme hätäisen pyrähdyksen? Vastaus löytyy vasta aivan lopusta ja on ehkä hieman antikliimaksi kovaa jännitystä odottaville.

Lähdimme kohti Lofootteja Kilpisjärveltä. Olimme juuri kiivenneet Saanan huipulle. Kapuamisesta tein oman postauksen ja sen lukeneet voivat kuvitella mieheni olotilan suunnatessamme Norjaan. Lähdimme ajamaan illalla ja leiriydyimme noin muutaman sadan kilometrin päähän Norjan rannikolla. On muuten jännä, että maisemat muuttuvat oikeastaan sillä hetkellä, kun ylittää Suomen ja Norjan rajan, Suomen puolella on loivia huippuja ja karua luontoa. Norjan puolella huiput ovat korkeammalla ja terävämpiä sekä luonto jotenkin vehreämpää. Minä olin todella äimänä ja vaikuttunut. Taisimme olla molemmat ihan hiljaa ja hämmästellä maisemia monttu auki. Leiriydyimme pieneen mäntymetsään ja saimme nukuttua säälittävät viisi tuntia. Aamulla jatkoimme matkaamme kohti Lofootteja. Meillä oli kartta, mutta tienviitat olivat hyviä ja reitti koko ajan selvillä. Jos haluaa päästä läntisimpään kärkeen, seuraa vain tienviittoja, joissa lukee Å i Lofoten. Edes minä en pääsisi eksymään.

Maisemia Lofooteilla ei voi oikein kuvailla. Mitkään sanat eivät vaan tee oikeutta ja tuntuvat latteilta. Sana ”uskomaton” kuulostaa tässä yhteydessä aivan urpolta. Mutta kai sitä sitten on käytettävä. Ajoimme maisemien voimalla aika pitkän pätkän heti alkuun. Välillä pysähdyimme keittämään kahvit ja jatkoimme taas. Mieheni oli kaukonäköisesti varoittanut minua jo etukäteen, että Lofooteilla on sitten tunneleita, pitkiä sellaisia. Silti ensimmäisen pidemmän tunnelin kohdalla oli lievää hysteriaa ilmassa. Mielestäni on täysin realistista ajatella, että se tunneli sortuu juuri silloin, kun minä satun ajamaan sen läpi. Ainahan niitä välillä menee!? Ajaa posotimme siis hyvää vauhtia. Iltapäivällä aloimme etsiä sopivaa paikkaa laittaaksemme ruokaa. Sellainen löytyi hieman ennen Svolværia. Syömisen jälkeen mieheni halusi heitellä muutaman kerran. Ilma oli todella lämmin ja minä en tuolloin vielä ollut kovin kiinnostunut kalastamaan virvelin kanssa. Päätin siis käyttää ajan hyödyksi ja paistattelin päivää. Ei mennyt kauaa, kun nappasi. Ja sieltähän nousi kunnon norjalainen turska. Oli muuten hienon näköinen. Valitettavasti olimme jo syöneet ja kaunokainen oli päästettävä takaisin vapauteen. Mieheni oli ymmärrettäväsi saalistaan todella tohkeissaan ja asianmukaisesti kehuin häntä. Tuolloin taisi olla nousuvesi. Nousu- ja laskuvedet vaihtelevat kyllä täysin loogisesti, mutta silti minusta tuntuu, että Lofooteilla on aina laskuvesi. Muuten sillä ei olisi edes väliä, mutta kalastamisen suhteen laskuvesi on hankala. Lähes kaikissa paikoissa on tuolloin hyvin leveä kaistale levää ja se tekee kalastamisen jokseenkin haastavaksi. Myös leiripaikka valitessa kannattaa ottaa asia huomioon. Voisi vähän närästää herätä ja huomata nousuveden nousseen telttaan. Toki jos kykenee suhtautumaan märkään makuupussiin zenimäisellä rauhallisuudella, niin siitä vain leiriä rantahietikkoon tekemään.

1

Turska oli vienyt tällä kertaa mieheni voimat ja hänellä tuli uni. Toisin sanoen minä pääsin rattiin. Normaalisti mieheni ei uskalla nukkua jos minä ajan. Mutta nyt väsy vei voiton. Pärjäsin yllättävän hyvin. Kunnes tapahtui jotain aivan järkyttävän kamalaa, ajoin tunneliin. Kyseinen tunneli taitaa mennä muistaakseni veden alla ja viettää jyrkästi. Kokemus oli aivan kamala. Auto vain rullasi hulluna alamäkeen ja yritin pitää sen omalla kaistallani. Minulla on todella huono hämäränäkö ja olin aavistuksen hermona. Mutta niin vain sain vielä nähdä päivänvalon. Kuka tahansa muu täysipäinen ei edes muistaisi koko tunnelia, mutta minulle siitä muodostui jonkinnäköinen kauhun ja henkilökohtaisen voiton värittämä ikuinen muisto. Tarina bimbosta tunnelissa sai lopulta niin isot mittasuhteet, että anoppini jopa mainitsi sen häissämme pitämässään puheessa.

3

Meidän ei todellakaan ollut tarkoitus ajaa yhdellä rykäyksellä kärkeen asti, mutta niin vain kävi. Mieheni oli siirtynyt takaisin puikkoihin ja minä rauhoittelin hermojani alkoholin avulla. Silmäilimme koko ajan ympäröiviä maisemia hyvän leiripaikan varalta, mutta jotenkin aina vain jatkoimme matkaa. Lopulta ajattelimme, että hittojako tässä pysähtymään, kun niin lähellä jo ollaan. Ja oikeasti oli vaan niin siistiä ajaa niissä maisemissa. Joka puolella roikkui riveittäin kalaa kuivumassa. Kylät olivat ihanan pieniä ja pittoreskeja. Mitä lähemmäs kärkeä saavuimme, sitä epätodellisimmiksi maisemat muuttuivat. Joissakin silloissa oli vain yksi kaista ja liikennevalot. Ilmeisesti jotkut silloista olivat sellaisia, että huonoilla sääolosuhteilla olivat kokonaan pois käytöstä. Viimein saavuimme perille. Oli muuten pylly aivan puuduksissa siinä vaiheessa. Miehelläni meni kyllä paljon huonommin. Saanalle kiipeäminen oli tuossa vaiheessa potkaissut kunnolla takaisin ja jalat olivat tulessa. Taisi vähän vituttaakin häntä jo siinä vaiheessa. Perillä pissatimme koiramme ja päätimme lähteä saman tien takaisin. Nähty mikä nähty.

7

Takaisin ajaessamme oli tarkoitus etsiä mahdollisimman pian hyvä leiripaikka. Kaikissa paikoissa oli mielestäni kuitenkin jotain vikaa. Oli muita ihmisiä. Oli vääränlaisia puita. Oli tie liian lähellä tai kaukana. Oli liian märkää tai muuten vain epämääräistä. Joku paikka taisi olla mielestäni liian kuppanen. Pian huomasimme ajaneemme jo useamman tunnin ja miestäni alkoi hieman kiristää. Ei hän mitenkään rumasti sanonut, mutta ilmaisi aika selkeästi, että kuppanen paikka tai ei, leiri nousee kohta.  Viimein mieluisa paikka löytyi. Ja voi se oli kaunis. Tuuli puhalsi hieman kylmästi, mutta muuten se oli täydellinen. Minä kyhäsin jotain nuotion tapaista ja mies kävi heittelemässä. Tällä kertaa saalis pääsi juuri ennen rantaa karkaamaan. Edelleen olemme molemmat sitä mieltä, että se olisi ollut makrilli. Kun kalaa ei kerran saatu, paistoimme lettuja. Sen jälkeen kävimme maate ja nukuimme aamuun asti tyytyväisiä. Tai niin se olisi voinut mennä. Oikeasti kävimme maate ja sitten iski ikävä. Mieheni taisi olla jo melkein unessa, kun huomasi minun nyyhkyttävän. Olimme ehkä maailman kauneimmassa paikassa ja mitä tein minä? Itkin koti-ikävää! Oikeasti minulle iski koti-ikävän lisäksi myös ikävä lapsia. Olin varmaan väsymyksestä vähän sekaisin ja sain päähäni, että olimme liian kaukana lapsista ja emme pääsisi ikinä kotiin jos heille jotain tapahtuisi. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä mistä tuo järjetön pelko tuli. Uusioperhe kun olemme, olen valitettavasti tottunut olemaan lapsistani erossa. Mieheni ymmärsi onneksi yskän. Hän ehdotti, että lepäisimme pari tuntia ja lähtisimme ajamaan sitten hissukseen takaisin kohti Suomea. Suunnitelma sopi minulle. Minuutin päästä nyyhke oli kuitenkin yltynyt sellaisiin desibeleihin, että mieheni kysyi haluanko lähteä heti. ”Joo” kuului makuupussistani. Niinpä me nousimme ja aloimme purkaa leiriämme. Kello taisi olla tuolloin reippaasi seuraavan vuorokauden puolella. Minä vollotin ja nauroin samalla, että jumalauta olen hullu. Mies-parka kipeineen kinttuineen lohdutti. Sitten tapahtui jotain siistiä. Vedenpinnassa alkoi käydä tolkuton kuhina. Minä lupasin jatkaa leirin purkamista ja mieheni ryntäsi virveli kourassa rantaan. Kyseessä oli seitiparvi. Ja ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen nousi. Oli kuulemma todella äkäinen nostettava. En ollut ennen nähnyt kyseistä kalalajia. Se oli upea. Väritys oli vaan niin hieno. Taas kala pääsi takaisin vapauteen. Mies yritti vielä uudestaan. Tällä kertaa joku erityisen ilkeä seiti vei uistimen perukkeineen. Se oli selvä merkki, että kannattaa lähteä.

2

Ajomatka takaisin ei alkuun tuntunut lainkaan pahalta. Päämääränä oli Äkäslompolo ja tarkoitus oli ajaa Kiirunan kautta. Ensimmäinen tunti sujui mukavasti. Tuohon ensimmäiseen tuntiin mahtui myös jo legendaksi muodostunut täytetty hirvi. Tarinahan menee niin, että mieheni ajoi ja katselin ikkunasta ulos. Kello oli paljon ja meitä väsytti. Yhdessä kohdassa aivan tien vieressä oli aivan valtava naarashirvi. Mieheni ei sitä huomannut. Minäpä huomasin, mutta en aivan ymmärtänyt näkemääni. Jotenkin hämärästi ajattelin sen olevan jokin paikallisen eliökunnan mainos ja totesin miehelleni, että ”katso, täytetty hirvi”. Taisin saada aika epäuskoisen katseen osakseni. Tätä juttua jaksamme nauraa vielä edelleenkin. Ja olen varmaan tainnut hieman menettää uskottavuuttani eläintietäjänä. Nauroimme aika kauan. Mutta sen jälkeen ei naurattanut. Loppumatka oli aivan kamala. Sovimme, että minä ajan ja mieheni yrittää nukkua. Hän nukahti heti. Minä ajoin kerran harhaan, mutta onneksi huomasin virheeni melko nopeasti. Olin aivan tolkuttoman väsynyt. Tiedostin sen kuitenkin olevan ehkä hieman omaa syytäni ja jatkoin sinnikkäästi ajamista, että mieheni saisi nukkua. Huomasin pian, että aivoja saa hämättyä pirteämmiksi jos laittaa aurinkolasit päähän ja ottaa ne minuutin päästä pois. Toistin tätä monen monta kertaa. Välillä roikotin päätä sivuikkunasta ulkona, että en nukahtaisi. Jossain vaiheessa aamuyötä oli vain luovutettava ja vaihdettava kuskia. Nukahdin heti.

5

Heräsin muutaman tunnin päästä. Auto oli tien sivussa parkissa ja käynnissä. Maisemista päätellen olimme Ruotsissa. Mieheni kuorsasi vieressä. Ja auto oli tosiaan käynnissä. Hänkin heräsi ja luuli hetken ajaneensa kolarin. Pian hän kuitenkin muisti, että oli ihan tarkoituksella ajanut hetkeksi sivuun. Taisi olla parka aivan sekaisin väsymyksestä. Ajoimme hetken ja löysimme todella kauniin pysähdyspaikan. Mies laittoi kahvin tulemaan. Huomasin hänen olevan aika huonon värinen. Hän kertoikin olevansa todella huonovointinen. Tungin hänen kitaansa vuorotellen suolakeksejä ja suklaata ja sainkin hänet virkoamaan. Kello oli tuolloin noin kuusi aamulla. Olimme tosiaan Ruotsissa. Olo oli aika pökertynyt. Jatkoimme matkaa ja monen tuskaisen, väsyneen ja hikisen tunnin päästä olimme iltapäivällä viimein Äkäslompolossa. Siellä sitten olimmekin ja nukuimme seuraavat kolme päivää.

Olemme jälkikäteen muistelleet reissuamme paljon. Jaksan vieläkin päivitellä, että kuka hullu oikeasti lähtee Lofooteille päivämatkalle. En ole varmaan ikinä ollut yhtä väsynyt kuin olin saapuessamme Ylläkselle. Ja molemmat lapseni ovat sentään alkaneet nukkua kokonaisia öitä vasta 3-vuotiaina. Kertaakaan ei kuitenkaan ole jälkikäteen harmittanut, että lähdimme tuolloin yöllä takaisin. Minulla ei ylipäänsä ole tapana harmitella asioita. Turha itkeä, kun maito on jo läikkynyt ja mitä näitä nyt on. Ja hei, jos en olisi saanut hermoromahdusta, ei mieheni olisi saanut seitiä enkä minä olisi nähnyt sitä täytettyä hirveä. Sainpahan työpaikan kahvipöytään jutunjuurta.