SAANAN VALLOITUS POLYNEUROPAATIKON JA KOIRANPENNUN KANSSA

Kiipesimme Saanan huipulle kesäkuussa 2015. Jo otsikosta voi päätellä, että tuolla jengillä Saanalla kapuaminen ei ollut kovin helppo setti. Mieheni oli kuitenkin aina unelmoinut siitä ja jostain syystä tuo unelma oli jäänyt aiemmin aina toteuttamatta. Mieheni sairastui vakavasti joulukuussa 2014 ja siitä jäi mukavaksi ja uskolliseksi loppuelämän kumppaniksi vaikea polyneuropatia. Pohjoiseen lähtiessämme olimme jo vähän hyväksyneet, että Saanalle ei tällä reissulla kannattaisi miehen kinttujen vuoksi yrittää. Valloituspäivänä oli tarkoitus ajaa Muoniosta Kilpisjärven kautta Norjan puolelle. Jo lähtiessä salaa suunnittelin ehdottavani, että josko kuitenkin yritettäisiin huipulle. En enää muista kumman suusta idea lopulta tuli, mutta Kilpisjärven retkeilykeskukselle saapuessamme päätös oli jo tehty. Reitille Saanan huipulle pääsee oikeastaan suoraan retkeilykeskuksen pihalta. Parkkipaikkoja on ainakin meidän jokaisella reissulla ollut vapaana eli helpommaksi ei lähtö voisi mennä.

Edestakainen reitti huipulle on noin 8 kilometriä. Ei kuulosta paljolta, mutta kun repussa on koiranpentu, matkakumppanina kroonisista kivuista kärsivä mies ja matkalla portaita noin 700, on lähtöasetelma hieman haastavampi. Varauduimme kevyin eväin ja raskain kipulääkkein. Painotin puolisolle, että aivan sama, vaikka meillä menisi vuorokausi. Mehän perkele menemme ylös ja tulemme alas, vaikka joutuisin lääkitsemään ja hieromaan häntä vartin välein. Russelimme oli tuolloin kolmen kuukauden ikäinen. Olimme ostaneet reissua varten koiran kantamiseen tarkoitetun repun. Koiran kannoin minä ja voin kertoa, että oli muuten yllättävän raskas moiseksi rääpäleeksi. Välillä toki käveli hihnassa itsekin. Suurimman osan matkasta pieni tuholaisemme kuitenkin vietti repussa nukkuen. Onneksi olin kerrankin kuunnellut miestäni ja pukeutunut hänen ohjeidensa mukaan. En siis pukenut kaikkia vaatteita vielä noustessa. Vasta lähtiessämme laskeutumaan puin takin päälleni ja missään vaiheessa ei ollut liian kuuma tai kylmä.

Ylösnousu meni yllättävän hyvin ja omalta osaltani kivuttomasti. Mies jaksoi myös hyvin ja pieniä taukoja lukuun ottamatta nousimme huipulle asti yhtä kyytiä. Portaiden jälkeen matkaa oli vielä yllättävän paljon. Saana oli ensimmäinen nousemani huippu ja kokemattomana olin vähätellyt etukäteen koko touhua. Mieheni oli yrittänyt saada minut etukäteen käsittämään realiteetit, mutta hukkaanhan se oli mennyt. Luulot itsestäni olivat etukäteen hyvin massiiviset ja olinkin salaa vähän tyrmistynyt siitä, kuinka pitkältä matkalta se 4km oikein tuntuikaan. Huipulla tunne oli uskomaton. Taisimme miehen kanssa hieman tirauttaa itkutkin. Otimme muutamat valokuvat. Ehdotin taukoa, mutta mieheni sanoi, että alas on mentävä nyt heti tai saisin kantaa hänet. Meillä on painoeroa noin 60kg. Vaikka kilpailuhenkinen ja kova näyttämään olenkin, myönsin heti kyvyttömyyteni kantaa moista lisätaakkaa ja suuntasimme alas. Jos nousu kävikin yllättävän helposti, oli matka alaspäin jotain aivan kamalaa. Portaille pääsimme vielä jotenkuten, mutta portaat meinasivat olla miehelleni liikaa. Mutta niin sitkeä paskiainen hän oli, että tuli ne portaat itse kävellen alas. Kyyneleet taisi siinä vaiheessa valua meiltä molemmilta. Häneltä kivusta, minulta myötätunnosta ja ylpeydestä. Itse olen sillä kerralla ja myöhemminkin huomannut, että välillä on parempi mennä portaiden sivussa kulkevaa polkua. Näin reidet ja pohkeet saavat hieman lepoa. Mutta sillä kertaa me pääsimme alas. Nilkutimme retkeilykeskukselle. Ohjasin mieheni pöytään. Kävin ostamassa hänelle Saana-kangasmerkin. Sen jälkeen tilasin meille pizzat tuplajuustolla ja alkoholia. Molemmat tulivat tarpeeseen ja edelleen olen sitä mieltä, että Suomen parhaat pizzat saa Kilpisjärveltä.

5

Saanalle kiipeämiselle oli silloin ja nyt myöhemminkin vielä todella suuri symbolinen merkitys meille. Tunsin niin käsittämätöntä ylpeyttä ja kunnioitusta miestäni kohtaan ettei hän taida sitä vielä tänäkään päivänä tietää. Kävely ja kiipeäminen eivät tule ikinä olemaan miehelleni helppoa eikä välttämättä aina mahdollistakaan. Mutta tuo kerta opetti meille, että aina kannattaa yrittää. Terveen ja kivuttoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää, millaista on, kun jonain päivänä jalat eivät yksinkertaisesti enää toimikaan niin kuin pitäisi. Meillä tietynlainen liikuntakyvyttömyys on aina läsnä. Silti olemme yhdessä tehneet vaikka mitä ja käyneet uskomattomissa paikoissa. Se vaatii vain hyvää suunnittelua, lääkkeitä ja helvetisti sinnikkyyttä. Ja tuota viimeistä miehestäni onneksi löytyy.

Saanan valloitus oli sellainen kokemus, että se ei ikinä unohdu. Vaikka mieheni kitui seuraavat päivät kamalissa kivuissa, oli hän hyvällä mielellä. Lieneekö syynä ollut se, että myönsin hänen olleen pukeutumisen suhteen täysin oikeassa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s