NUTS YLLÄS PALLAS 2018

Siinä se seisoo, ensi kesän tavoitteeni. Mietin pitkään, että haluanko edes kertoa pyrkimyksestäni osallistua kyseiseen polkujuoksuun. Minulla on tapana innostua asioista helposti ja myös yhtä nopeasti menettää mielenkiintoni. Minulta puuttuu tietty pitkäjänteisyys välillä täysin. Voisi sanoa, että olen impulsiivinen haaveilija. Nyt kuitenkin olen onnistunut pitämään mielenkiintoani tämän projektin suhteen yllä jo toukokuusta, eli ehkä nyt jo voin oikeasti tulla kaapista ulos. Tavoitteenani on siis osallistua Nuts Ylläs Pallas 2018- polkujuoksuun. Matkaksi tosin ajattelin valita sen lyhimmän eli 30km. Eli ei tässä nyt ihan hulluttelemaan sentään lähdetä. Muita kilpailtavia matkoja tänä vuonna olivat myös 55km ja 134km. Mutta jotkut realiteetit ne on bimbollakin oltava.

Nykyään voisin kuvailla itseäni liikunnalliseksi. Mutta niin ei ole todellakaan aina ollut. Olen kyllä lapsesta asti harrastanut vaikka ja mitä, mutta lopettanut tai luovuttanut yhden kuukauden/vuoden/kauden/epäonnistumisen jälkeen. Olen aina inhonnut häviämistä. En vaan yksinkertaisesti kestä olla ainakaan viimeisten joukossa. Peruskoulussa ja lukiossa en viitsinyt liikuntatunneille edes juurikaan yrittää. Ainoa läpi elämäni kestänyt liikuntamuoto on ollut lenkkeily metsässä tai muualla. Siinä en ole osannut kilpailla edes itseäni vastaan, vaan nauttinut liikkeestä ja luonnosta. Muuten voisin sanoa, että liikunnallinen heräämiseni tapahtui 2011. Olin toisen lapseni syntymän jälkeen vaan niin karsea ilmestys, että pakkohan minun oli jotain tehdä. Aloin lenkkeillä taas ja tehdä pilatesta useamman kerran viikossa. Välillä meni kyllä ihan överiksi ja jossain vaiheessa liikunta oli pakokeino arjesta. Lenkillä oli vaan niin paljon kivempi olla kuin kotona. Vuonna 2013 aloin harjoitella puolimaratonia varten erään ystäväni kanssa. Saimmekin itsemme ihan hyvään kuntoon, mutta ei me ikinä sitä puolikasta juostu. Ystävälläni oli ihan pätevä syy olla osallistumatta, mutta minulle taisi iskeä miesflunssa. Eihän silloin voi juosta, eihän?

Olin melkoisessa tikissä tavatessani mieheni. Suhteemme alkuvaiheessa liikuimme yhdessä todella paljon. Kävimme salilla, pitkillä lenkeillä, pelasimme sulkapalloa ja ties mitä. Kun mieheni joutui sairastumisensa vuoksi luopumaan liikkumisesta lähes kokonaan, luovuin minäkin. En tiedä johtuiko se myötätunnosta vai tunsinko syyllisyyttä omasta liikuntakyvystäni. Ei ole kiva todeta lähtevänsä lenkille, kun toinen ei pääse edes portaita kunnolla kiipeämään. Ehkä suurin syy oli kuitenkin järkytys ja lamaannus. Mieheni sairastumisen jälkeen elimme pari vuotta sumussa. Kun katsoo toisen kärsimystä ja tuskaa joka ikinen päivä ja hetki, ei ensimmäisenä ole mielessä oma päkki tai kiinteä äässi. Ei jaksa ajatella, että oikeastihan siitä liikunnasta saisi voimaa ja energiaa. Sen näkee pikemminkin taas yhtenä suoritettavana ja saavuttamattomana asiana. Rehellisesti sanottuna: kuka jaksaa oikeasti lähteä lenkille, kun elämä on äkkiä muuttunut pelkäksi päivästä toiseen selviytymiseksi? Ehkä joku minua vahvempi ja parempi ihminen jaksaisikin. Minä taas valitsin kotisohvan ja mieheni läheisyyden. Halusin olla tukena ja läsnä. En halunnut jättää häntä yksin, vaikka hän minua sinnikkäästi kannustikin lenkille. Ja olinhan minä totaalisen loppu ja poikki kaiken sen huolen ja murheen alla. Käydessäni työterveyshuollossa uupumukseni kanssa, kysyi työterveyshoitaja, että uhraanko mielestäni oman elämäni sairaan mieheni vuoksi. Siis ihan oikeasti kysyi. Voin kertoa, että olin lievästi hämmentynyt. Sen kerran, kun oikeasti päätän jonkun puolisoni luokse jäädä, kyseenalaistaa joku sen. Suo siellä, vetelä täällä.

Tämän vuoden keväällä heräsin viimein siihen, että jos haluan säilyttää mielenterveyteni tämän kaiken keskellä, on minun alettava taas liikkua. Sama suomennettuna: pää hajoaa lopullisesti jos ämmä ei saa itseään liikkeelle. Miehelleni täytyy kyllä antaa taas kerran pisteet. Omalla lempeällä tavallaan yritti kuukausia saada minua liikkeelle. Ja tiedän motiivina olleen henkinen hyvinvointini eikä se seikka, että pikkublondin pyllykkä alkoi olla aika massiivisessa kuosissa. En enää edes muista, mistä se älli sitten tuli. Mutta ilmoitin miehelleni, että minähän muuten osallistun polkujuoksuun Ylläksellä ensi kesänä. Lisäksi sanoin, että hän saa valmentaa minua. Hetkeäkään epäröimättä hän suostui, vaikka aivan varmasti muisti sen kerran, kun neuvoi minua kyykkäämisessä ja meinasi saada kahvakuulasta.

Ja tässä sitä nyt ollaan neljä kuukautta myöhemmin. Edelleen olen pitänyt tavoitteestani kiinni. Kovemminkin olisin voinut treenata, mutta olosuhteet huomioiden olen yllättänyt itsenikin päämäärätietoisuudellani. Tavoitteeni tällä hetkellä on päästä aikarajan sisällä maaliin ja se,  etten ole viimeinen. Varsin realistinen tavoite. Jotenkin koen, että en kilpaile vain itseni, vaan myös mieheni vuoksi. Haluan näyttää hänelle, että minulla on toimivia jalkoja meidän molempien edestä. Haluan näyttää, että sairaus ei nujertanut meitä. Olemme olleet hukassa ja eksyksissä, mutta tämä merkitty polku johdattaa johonkin hyvään ja sitä mennään maaliin asti. Ja sinne maaliin en pääsisi ikinä ilman häntä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s