LOFOOTIT 20 TUNNISSA

Olemme käyneet Lofooteilla kahdesti. Nyt kerron jo legendaarisesta ensimmäisestä kerrasta vuodelta 2015. Ja voi pojat, mikä tarina se onkaan. No oikeasti siinä ei ole mitään ihmeellistä eikä dramaattista. Mutta olemme monesti jälkikäteen miettineet ja nauraneet, että tapahtuiko tuo reissu todella. Niin epätodelliselta se vielä parin vuoden jälkeenkin tuntuu. Meillä ei tuolloin ollut juurikaan suunnitelmia Lofooteille suunnatessamme. Tarkoituksena oli viettää siellä joitakin päiviä ja koluta paikkoja rauhassa. Lopulta kuitenkin päädyimme tekemään 20h pikavisiitin. Ja silti ehdimme käymään Lofoottien läntisimmässä kärjessä asti ja ajamaan takaisin mantereelle, ottamaan valokuvan hääkutsuamme varten, saamaan turskaa ja seitiä, sekä pystyttämään ja purkamaan leirin. Mutta miksi, oi miksi, emme pysyneet suunnitelmissamme, vaan teimme hätäisen pyrähdyksen? Vastaus löytyy vasta aivan lopusta ja on ehkä hieman antikliimaksi kovaa jännitystä odottaville.

Lähdimme kohti Lofootteja Kilpisjärveltä. Olimme juuri kiivenneet Saanan huipulle. Kapuamisesta tein oman postauksen ja sen lukeneet voivat kuvitella mieheni olotilan suunnatessamme Norjaan. Lähdimme ajamaan illalla ja leiriydyimme noin muutaman sadan kilometrin päähän Norjan rannikolla. On muuten jännä, että maisemat muuttuvat oikeastaan sillä hetkellä, kun ylittää Suomen ja Norjan rajan, Suomen puolella on loivia huippuja ja karua luontoa. Norjan puolella huiput ovat korkeammalla ja terävämpiä sekä luonto jotenkin vehreämpää. Minä olin todella äimänä ja vaikuttunut. Taisimme olla molemmat ihan hiljaa ja hämmästellä maisemia monttu auki. Leiriydyimme pieneen mäntymetsään ja saimme nukuttua säälittävät viisi tuntia. Aamulla jatkoimme matkaamme kohti Lofootteja. Meillä oli kartta, mutta tienviitat olivat hyviä ja reitti koko ajan selvillä. Jos haluaa päästä läntisimpään kärkeen, seuraa vain tienviittoja, joissa lukee Å i Lofoten. Edes minä en pääsisi eksymään.

Maisemia Lofooteilla ei voi oikein kuvailla. Mitkään sanat eivät vaan tee oikeutta ja tuntuvat latteilta. Sana ”uskomaton” kuulostaa tässä yhteydessä aivan urpolta. Mutta kai sitä sitten on käytettävä. Ajoimme maisemien voimalla aika pitkän pätkän heti alkuun. Välillä pysähdyimme keittämään kahvit ja jatkoimme taas. Mieheni oli kaukonäköisesti varoittanut minua jo etukäteen, että Lofooteilla on sitten tunneleita, pitkiä sellaisia. Silti ensimmäisen pidemmän tunnelin kohdalla oli lievää hysteriaa ilmassa. Mielestäni on täysin realistista ajatella, että se tunneli sortuu juuri silloin, kun minä satun ajamaan sen läpi. Ainahan niitä välillä menee!? Ajaa posotimme siis hyvää vauhtia. Iltapäivällä aloimme etsiä sopivaa paikkaa laittaaksemme ruokaa. Sellainen löytyi hieman ennen Svolværia. Syömisen jälkeen mieheni halusi heitellä muutaman kerran. Ilma oli todella lämmin ja minä en tuolloin vielä ollut kovin kiinnostunut kalastamaan virvelin kanssa. Päätin siis käyttää ajan hyödyksi ja paistattelin päivää. Ei mennyt kauaa, kun nappasi. Ja sieltähän nousi kunnon norjalainen turska. Oli muuten hienon näköinen. Valitettavasti olimme jo syöneet ja kaunokainen oli päästettävä takaisin vapauteen. Mieheni oli ymmärrettäväsi saalistaan todella tohkeissaan ja asianmukaisesti kehuin häntä. Tuolloin taisi olla nousuvesi. Nousu- ja laskuvedet vaihtelevat kyllä täysin loogisesti, mutta silti minusta tuntuu, että Lofooteilla on aina laskuvesi. Muuten sillä ei olisi edes väliä, mutta kalastamisen suhteen laskuvesi on hankala. Lähes kaikissa paikoissa on tuolloin hyvin leveä kaistale levää ja se tekee kalastamisen jokseenkin haastavaksi. Myös leiripaikka valitessa kannattaa ottaa asia huomioon. Voisi vähän närästää herätä ja huomata nousuveden nousseen telttaan. Toki jos kykenee suhtautumaan märkään makuupussiin zenimäisellä rauhallisuudella, niin siitä vain leiriä rantahietikkoon tekemään.

1

Turska oli vienyt tällä kertaa mieheni voimat ja hänellä tuli uni. Toisin sanoen minä pääsin rattiin. Normaalisti mieheni ei uskalla nukkua jos minä ajan. Mutta nyt väsy vei voiton. Pärjäsin yllättävän hyvin. Kunnes tapahtui jotain aivan järkyttävän kamalaa, ajoin tunneliin. Kyseinen tunneli taitaa mennä muistaakseni veden alla ja viettää jyrkästi. Kokemus oli aivan kamala. Auto vain rullasi hulluna alamäkeen ja yritin pitää sen omalla kaistallani. Minulla on todella huono hämäränäkö ja olin aavistuksen hermona. Mutta niin vain sain vielä nähdä päivänvalon. Kuka tahansa muu täysipäinen ei edes muistaisi koko tunnelia, mutta minulle siitä muodostui jonkinnäköinen kauhun ja henkilökohtaisen voiton värittämä ikuinen muisto. Tarina bimbosta tunnelissa sai lopulta niin isot mittasuhteet, että anoppini jopa mainitsi sen häissämme pitämässään puheessa.

3

Meidän ei todellakaan ollut tarkoitus ajaa yhdellä rykäyksellä kärkeen asti, mutta niin vain kävi. Mieheni oli siirtynyt takaisin puikkoihin ja minä rauhoittelin hermojani alkoholin avulla. Silmäilimme koko ajan ympäröiviä maisemia hyvän leiripaikan varalta, mutta jotenkin aina vain jatkoimme matkaa. Lopulta ajattelimme, että hittojako tässä pysähtymään, kun niin lähellä jo ollaan. Ja oikeasti oli vaan niin siistiä ajaa niissä maisemissa. Joka puolella roikkui riveittäin kalaa kuivumassa. Kylät olivat ihanan pieniä ja pittoreskeja. Mitä lähemmäs kärkeä saavuimme, sitä epätodellisimmiksi maisemat muuttuivat. Joissakin silloissa oli vain yksi kaista ja liikennevalot. Ilmeisesti jotkut silloista olivat sellaisia, että huonoilla sääolosuhteilla olivat kokonaan pois käytöstä. Viimein saavuimme perille. Oli muuten pylly aivan puuduksissa siinä vaiheessa. Miehelläni meni kyllä paljon huonommin. Saanalle kiipeäminen oli tuossa vaiheessa potkaissut kunnolla takaisin ja jalat olivat tulessa. Taisi vähän vituttaakin häntä jo siinä vaiheessa. Perillä pissatimme koiramme ja päätimme lähteä saman tien takaisin. Nähty mikä nähty.

7

Takaisin ajaessamme oli tarkoitus etsiä mahdollisimman pian hyvä leiripaikka. Kaikissa paikoissa oli mielestäni kuitenkin jotain vikaa. Oli muita ihmisiä. Oli vääränlaisia puita. Oli tie liian lähellä tai kaukana. Oli liian märkää tai muuten vain epämääräistä. Joku paikka taisi olla mielestäni liian kuppanen. Pian huomasimme ajaneemme jo useamman tunnin ja miestäni alkoi hieman kiristää. Ei hän mitenkään rumasti sanonut, mutta ilmaisi aika selkeästi, että kuppanen paikka tai ei, leiri nousee kohta.  Viimein mieluisa paikka löytyi. Ja voi se oli kaunis. Tuuli puhalsi hieman kylmästi, mutta muuten se oli täydellinen. Minä kyhäsin jotain nuotion tapaista ja mies kävi heittelemässä. Tällä kertaa saalis pääsi juuri ennen rantaa karkaamaan. Edelleen olemme molemmat sitä mieltä, että se olisi ollut makrilli. Kun kalaa ei kerran saatu, paistoimme lettuja. Sen jälkeen kävimme maate ja nukuimme aamuun asti tyytyväisiä. Tai niin se olisi voinut mennä. Oikeasti kävimme maate ja sitten iski ikävä. Mieheni taisi olla jo melkein unessa, kun huomasi minun nyyhkyttävän. Olimme ehkä maailman kauneimmassa paikassa ja mitä tein minä? Itkin koti-ikävää! Oikeasti minulle iski koti-ikävän lisäksi myös ikävä lapsia. Olin varmaan väsymyksestä vähän sekaisin ja sain päähäni, että olimme liian kaukana lapsista ja emme pääsisi ikinä kotiin jos heille jotain tapahtuisi. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä mistä tuo järjetön pelko tuli. Uusioperhe kun olemme, olen valitettavasti tottunut olemaan lapsistani erossa. Mieheni ymmärsi onneksi yskän. Hän ehdotti, että lepäisimme pari tuntia ja lähtisimme ajamaan sitten hissukseen takaisin kohti Suomea. Suunnitelma sopi minulle. Minuutin päästä nyyhke oli kuitenkin yltynyt sellaisiin desibeleihin, että mieheni kysyi haluanko lähteä heti. ”Joo” kuului makuupussistani. Niinpä me nousimme ja aloimme purkaa leiriämme. Kello taisi olla tuolloin reippaasi seuraavan vuorokauden puolella. Minä vollotin ja nauroin samalla, että jumalauta olen hullu. Mies-parka kipeineen kinttuineen lohdutti. Sitten tapahtui jotain siistiä. Vedenpinnassa alkoi käydä tolkuton kuhina. Minä lupasin jatkaa leirin purkamista ja mieheni ryntäsi virveli kourassa rantaan. Kyseessä oli seitiparvi. Ja ei mennyt kauaa, kun ensimmäinen nousi. Oli kuulemma todella äkäinen nostettava. En ollut ennen nähnyt kyseistä kalalajia. Se oli upea. Väritys oli vaan niin hieno. Taas kala pääsi takaisin vapauteen. Mies yritti vielä uudestaan. Tällä kertaa joku erityisen ilkeä seiti vei uistimen perukkeineen. Se oli selvä merkki, että kannattaa lähteä.

2

Ajomatka takaisin ei alkuun tuntunut lainkaan pahalta. Päämääränä oli Äkäslompolo ja tarkoitus oli ajaa Kiirunan kautta. Ensimmäinen tunti sujui mukavasti. Tuohon ensimmäiseen tuntiin mahtui myös jo legendaksi muodostunut täytetty hirvi. Tarinahan menee niin, että mieheni ajoi ja katselin ikkunasta ulos. Kello oli paljon ja meitä väsytti. Yhdessä kohdassa aivan tien vieressä oli aivan valtava naarashirvi. Mieheni ei sitä huomannut. Minäpä huomasin, mutta en aivan ymmärtänyt näkemääni. Jotenkin hämärästi ajattelin sen olevan jokin paikallisen eliökunnan mainos ja totesin miehelleni, että ”katso, täytetty hirvi”. Taisin saada aika epäuskoisen katseen osakseni. Tätä juttua jaksamme nauraa vielä edelleenkin. Ja olen varmaan tainnut hieman menettää uskottavuuttani eläintietäjänä. Nauroimme aika kauan. Mutta sen jälkeen ei naurattanut. Loppumatka oli aivan kamala. Sovimme, että minä ajan ja mieheni yrittää nukkua. Hän nukahti heti. Minä ajoin kerran harhaan, mutta onneksi huomasin virheeni melko nopeasti. Olin aivan tolkuttoman väsynyt. Tiedostin sen kuitenkin olevan ehkä hieman omaa syytäni ja jatkoin sinnikkäästi ajamista, että mieheni saisi nukkua. Huomasin pian, että aivoja saa hämättyä pirteämmiksi jos laittaa aurinkolasit päähän ja ottaa ne minuutin päästä pois. Toistin tätä monen monta kertaa. Välillä roikotin päätä sivuikkunasta ulkona, että en nukahtaisi. Jossain vaiheessa aamuyötä oli vain luovutettava ja vaihdettava kuskia. Nukahdin heti.

5

Heräsin muutaman tunnin päästä. Auto oli tien sivussa parkissa ja käynnissä. Maisemista päätellen olimme Ruotsissa. Mieheni kuorsasi vieressä. Ja auto oli tosiaan käynnissä. Hänkin heräsi ja luuli hetken ajaneensa kolarin. Pian hän kuitenkin muisti, että oli ihan tarkoituksella ajanut hetkeksi sivuun. Taisi olla parka aivan sekaisin väsymyksestä. Ajoimme hetken ja löysimme todella kauniin pysähdyspaikan. Mies laittoi kahvin tulemaan. Huomasin hänen olevan aika huonon värinen. Hän kertoikin olevansa todella huonovointinen. Tungin hänen kitaansa vuorotellen suolakeksejä ja suklaata ja sainkin hänet virkoamaan. Kello oli tuolloin noin kuusi aamulla. Olimme tosiaan Ruotsissa. Olo oli aika pökertynyt. Jatkoimme matkaa ja monen tuskaisen, väsyneen ja hikisen tunnin päästä olimme iltapäivällä viimein Äkäslompolossa. Siellä sitten olimmekin ja nukuimme seuraavat kolme päivää.

Olemme jälkikäteen muistelleet reissuamme paljon. Jaksan vieläkin päivitellä, että kuka hullu oikeasti lähtee Lofooteille päivämatkalle. En ole varmaan ikinä ollut yhtä väsynyt kuin olin saapuessamme Ylläkselle. Ja molemmat lapseni ovat sentään alkaneet nukkua kokonaisia öitä vasta 3-vuotiaina. Kertaakaan ei kuitenkaan ole jälkikäteen harmittanut, että lähdimme tuolloin yöllä takaisin. Minulla ei ylipäänsä ole tapana harmitella asioita. Turha itkeä, kun maito on jo läikkynyt ja mitä näitä nyt on. Ja hei, jos en olisi saanut hermoromahdusta, ei mieheni olisi saanut seitiä enkä minä olisi nähnyt sitä täytettyä hirveä. Sainpahan työpaikan kahvipöytään jutunjuurta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s