HALLOWEEN METSÄSSÄ, KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN?

Sain taas yhtenä päivänä ällin. Päätin, että Halloweenina olisi aivan välttämättä vietettävä yö metsässä. Ihme ja kumma, mieheni oli heti samaa mieltä. Häntä hieman huvitti itsevarmuuteni asian suhteen. Ilmoitin, että tuli myrsky tai paukkupakkanen, koko yö vietetään metsässä. Tarkoitus oli mennä perjantaina kuuntelemaan Vesalaa Logomoon ja lauantaina suunnata metsään. Perjantaina oli oikein lystiä, minua vaivaavaa yskää lukuun ottamatta. Lauantaina herätessämme satoi ja mieheni oli fyysisesti aivan paskana. Jotenkin ignoorasin hänen olotilansa ja ajattelin sen helpottavan jos oikein kovasti sitä pienessä päässäni toivoisin. Käytin koko aamun siivoten ja tavaroita valmiiksi katsoen. Välillä ilmoitin miehelleni, että sade näyttää ihan kohta loppuvan ja kyllä se aurinko kohta paistaa. Välillä jo pelkäsin joutuvani lähtemään yksin ja siltä se tosiaan näytti. Tästä ajatuksesta säikähtäneenä mies äkkiä tokeni, nousi ylös ja antoi käskyn aloittaa pakkaaminen. Hyvin lyhyessä ajassa olimme valmiina lähtöön. Jäimme vielä arpomaan, että tuleeko russelimme Munkki mukaan. Hän on hieman arvaamattomampi yksilö ja retkellä hankala, kun ei voi pitää vapaana. Lopulta päätimme antaa pikkuiselle mahdollisuuden ja molemmat piskit pääsivät siis mukaan.

24139789_10155827655649898_436343038_o

Olimme jo etukäteen päättäneet, että lähdemme Teijolle päin ja mielessämme oli aivan loistava leiripaikka. Kävelyä ei juuri tulisi ja miehen sen hetkisen tilanteen huomioiden, se oli enemmän kuin hyvä juttu. Perille saapuessamme oli jo hämärä. Olin visualisoinut leiripaikan päässäni etukäteen hyvin tarkasti. Minulla on usein tapana tehdä niin. Tällä kertaa todellisuus ei sitten vastannutkaan sitä mielikuvaa. Normaalisti tästä olisi seurannut se, että pasmani menevät sekaisin. Nyt kuitenkin nielin tyynesti olotilani ja aloin puuhata leiriä. Tiesin, että miehelläni olisi mennyt pälli, jos olisi kivun keskellä joutunut vielä rauhoittelemaan vaimoa. Varsinkin, kun vaimo hänet oli väkisin sinne metsään raahannut. Tyyni suhtautumiseni mielikuvan ja todellisuuden räikeään ristiriitaan hämmästytti itseänikin. Mielessäni taputin itseäni päähän. Mies lähti hieman heittelemään ja minä jäin pystyttämään telttaa. Ensimmäistä kertaa tuli teltan kanssa sellainen olo, että en tiennyt mitä olin tekemässä. Siitä oli pari kuukautta, kun olin viimeksi kyseistä telttaa pystyttänyt. Tunsin itseni aivan idiootiksi. Suu auki tuijotin telttakangasta ja keppejä. Lopulta kuitenkin sain teltan jotenkin pystyyn. Lopputulokseen en kyllä ollut lainkaan tyytyväinen. Mies tuli auttamaan päällisen kanssa ja meille epätyypillisesti kinasimme sitä asetellessamme. Saatoinpa jopa pitää minuutin mittaisen mykkäkoulunkin. En osaa ikinä toteuttaa sitä mitenkään arvokkaan itsetietoisesti, vaan pääsyn olemaan nenä pystyssä hapan ilme kasvoillani. Lopputulos on aina niin koominen, että miestä alkaa naurattaa. Ja niin tälläkin kertaa.

23131668_10212702853619465_8344963490518724656_n

Seuraavaksi oli vuorossa nuotio. Pudonneita risuja oli tarjolla runsaasti. Työnjako oli selvä. Minä keräsin ja mies pätki. Onneksi hän sytytti nuotion tällä kertaa. Kaikki oli nimittäin niin märkää. Olin varmasti saanut tulet aikaiseksi, mutta sitä olisi edeltänyt varsin värikäs kiroilu ja kiukku. Olimme etukäteen ajatelleet, että ensin teemme päivälliseksi pastaa. Sen jälkeen keitämme kahvit. Iltapalaksi olimme vielä suunnitelleet syövämme ihan vain makkaraa. Näin jälkikäteen ajatellen en käsitä, kuinka hetkeäkään kuvittelimme jaksavamme syödä niin paljon. Kesällä tilanne olisi ollut toinen. Kesällä on valoisaa ja menemme aina todella myöhään nukkumaan. Ilta on siis pitkä ja silloin on täysin luonnollista syödä vielä myöhemminkin. Syksyllä taas on pimeää. Todella pimeää. Meihin iski laiskuus. Unohdimme pastat ja kahvit. Siirryimme suoraan myöhäisillan iltapalaan. Kello oli tuolloin vasta puoli kuusi. Istuimme nuotilla vielä tunnin. Kuuntelimme musiikkia ja tuijotimme tulta. Paljoa emme puhuneet. Tuntui, että kello olisi ollut ainakin kymmenen. Ennen seitsemää kömmimme telttaan. Koirat olivat yllättävän rauhallisia ja asettuivat aloilleen tyytyväisinä. Mies katsoi tabletilta yhtä sarjaa ja minä luin. Kaikki oli kovin seesteistä. No vitut ollut. Seitsemältä se taas alkoi. Nimittäin nyyhke. En tiedä oliko se pimeys vai kylmyys. Mutta siinä teltan nurkassa makuupussissa maatessani, tunsin oloni surkeammaksi kuin koskaan. Kaiken muun kurjuuden lisäksi olin alkanut yskiä kovin ja henkeä ahdisti. Hetken aikaa nyyhkin. Sen jälkeen sanoin miehelleni ne maagiset sanat: ”haluan kotiin”.

Sitä voisi luulla, että miestäni olisi hieman kiristänyt. Mutta kuinka hän sitten sanoihini reagoi? No purskahti nauramaan. Naurunsa keskeltä sai sanottua, että oli varma minun kestävän kymmeneen asti. Samalla hän myös sanoi, että siksi Munkki pääsi mukaan. Koska hän vaan tuntee vaimonsa ja tiesi etten kestäisi yötä. Minä tietenkin hieman ensin närkästyin moisesta kykyihini ja kovuuteeni kohdistuvasta luottamuksen puutteesta. Mutta hän näytti kyllä tuntevan melkoista hellyyttä vaimoaan kohtaan eikä suhtautunut millään tapaa asiaan pilkallisesti. Niinpä minä yskin ja kyynelehdin hetken. Hän lohdutti. Sen jälkeen aloimme kasaamaan leiriä. Minä hoin, että on tämä taas hullua. Mieheni vain nauroi. Koirat olivat lievästi hämmentyneitä. Mutta taitavat olla kuitenkin tottuneita emäntäänsä ja tämän hieman haasteelliseen luonteeseen. Kotona oloni oli jo aivan kamala ja seuraavana päivänä minun oli pakko mennä päivystykseen. Eli lopulta oli koti-ikäväni oli kuitenkin oikein hyvä juttu.

23215445_10212704641024149_8489764352570422455_o

Mitä tästä kaikesta opimme? Syksyn ilta on todella pitkä. Tästä pitkästä pimeästä illasta mies oli toki varoittanut, mutta en tainnut ottaa varoituksia vakavasti. Pimeys on läpitunkevaa ja ei aina kivaa todellakaan. Ilta pitäisi jotenkin saada mukavasti kulumaan. Eräs työkaverini kertoi hyvän vinkin. Heillä on tapana syksyisin tehdä nuotiolla joku hyvin mutkikas ja aikava ruokalaji. Siihen saa mukavasti kulumaan aikaa. Kaikki eivät mitään ihmeitä edes tarvitse, vaan nauttivat pimeydestä ja rauhasta. Toinen opetus on se, että älä ikinä lähde kipeänä metsään. Vaikka alkuun tuntuisi, että pärjäät kyllä, et ikinä voi tietää mihin olosi kehittyy. Onneksi matka autolle ei ollut pitkä ja ajomatka kotiin suhteellisen lyhyt. Kolmas opetus on se, että jos tunnistat itsessäsi haastavia piirteitä retkeilyn suhteen, valitse puolisosi tarkkaan. Tiedostan olevani monessa suhteessa aivan painajainen, mutta jostain ihmeen syystä mieheni pitää näitä piirteitäni vain hellyyttävinä. Olenkin aina kyllä pitänyt häntä hieman pimeänä.

Viime viikolla ehdotin miehelleni, että voisimme vielä ennen joulua yrittää uudelleen. Osaatteko arvata, mitä hän vastasi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s