NUTS YLLÄS PALLAS 2018 – NEVÖ FOGET

Vajaa vuosi sitten kirjoitin tavoitteestani juosta tänä vuonna 30 km NUTS Ylläs Pallaksella. Lisäksi tavoitteeseen kuului, että pääsen 8h aikarajan puitteissa maaliin enkä ole viimeinen. Nyt voin ylpeänä todeta, että kaikki tavoitteet tuli täytettyä. Ja enemmänkin.

37399827_10156431971844898_7766260229422972928_n

Ehdin treenata kisaa varten reilun vuoden. Vuodenvaihteeseen asti rennon satunnaisesti, kevään tiiviimmin ja viimeiset kuusi viikkoa hyvin tavoitteellisesti. Taustalla oli useamman vuoden liikkumattomuus ja heti ensimmäiseksi en sen vuoksi lähtenyt juoksemaan. Tein pitkiä ja hyvin pitkiä reippaita kävelylenkkejä, kävin salilla ja tein pilatesta sekä kävin aamuisin ennen töitä uimassa pidempää matkaa. Myöhemmin keväällä aloin pyöräillä ja kävellä työmatkoja. Tämän jälkeen vasta aloin todella juosta. Olinkin todella yllättynyt, kun juoksu lähti heti yllättävän kevyesti käyntiin. Aiemmin on aina tullut seinä vastaan enkä ole päässyt sen yli. Nyt pääsin lähes joka kerta. Toki huonompina päivinä turhautti ja vitutti, mutta pääsääntöisesti treenit sujui hyvin valoisalla mielellä. Yllätin itseni ja valmentajanani toimineen mieheni. Hän oli valmistautunut siihen, että vaimo ruikuttaa tauotta monta kuukautta. Mutta kertaakaan en valittanut. En edes niissä erityisen brutaaleissa mäkitreeneissä, joissa hän laittoi minut nelivedolla ryömimään pystysuoraa hiekkaseinämää uudestaan ja uudestaan, kunnes tulin sen hänen mielestään tarpeeksi nopeasti ylös. Tulimme molemmat siihen tulokseen, että ehdoton vahvuuteni on vahva pää. Se kestää enkä suostu luovuttamaan. Kesäkuun lopussa käytiin vielä Lofooteilla, Pohjois-Norjassa sekä Lapissa. Käytin nuo kymmenen päivää tehokkaasti kunnon viimeistelyyn. Kisaviikon maanantaina kävin viimeisellä pidemmällä juoksulenkillä. Ensimmäistä kertaa pyysin itselleni treeniseuraa mukaan. Työkaverini veti hyvää vauhtia ja siivitti minuakin hurjaan menoon. Lenkin jälkeen olin liikuttunut. Kaikki voitava oli tehty. Tunne oli aika hieno.

Lähdimme kohti Yllästä keskiviikkona melko aikaisin aamulla. Minulla on hyvin herkkä vatsa eikä jännittäminen tilannetta ainakaan helpota. Olin jo pari viikkoa aikaisemmin siivonnut ruokavaliostani kaiken vatsaa ärsyttävän ja turvottavan pois. Matkaeväänä minulla oli vain paistetulla munalla täytettyjä kauraleipiä. Aika kateellisena katsoin, kun mieheni söi Iin Shelliltä hakemaansa munkkia. Pitkän munanhajuisen matkan jälkeen saavuimme Ylläsjärvelle. Ilahduimme, kun huomasimme, että majoituksesta oli vajaa 2km kisakeskukseen. Torstaina kävelin kisakeskuksen alueelle ja juoksin takaisin. Jännitys oli siinä pisteessä, että pelkkä alueen näkeminen oksetti. En ole ikinä tainnut jännittää niin kovin. Lisäksi Lapissa oli aivan helvetin kuuma. Kävimme keskustelua mieheni kanssa ja päätimme, että tärkeintä on nyt näissä olosuhteissa päästä maaliin. Ajasta viis. Nukuin edeltävän yön melko hyvin. Kisapäivän tankkailin nestettä ja energiaa sekä olin todella hermona. Tällä kertaa hermoiluni näkyi niin, että olin hetkellisesti menettänyt puhekykyni. Onneksi sain aivan ihania viestejä läheisiltä, ystäviltä ja työkavereilta. Jokainen tuntui uskovan minuun. Jotenkin oloni keveni. Kävin hakemassa kisanumeroni ja palasin mökille vielä syömään ja käymään suihkussa. Hyvin pian olikin jo lähtö kisakeskukseen. Katselin ympärilläni parveilevia ihmisiä ja hoin miehelleni, että olen aivan paska enkä kuulu tänne. Olin aivan varma, että tulen viimeiseksi. Mieheni oli todella tiiviisti seurannut kuntoni kehitystä. Teki paljon tulkintoja ja päätelmiä itsekseen, mutta ei juurikaan jakanut niitä kanssani. Tuntee vaimonsa. Tiesi, että alan paukuttelemaan henkseleitäni jos liikaa kehuu. Hän kuitenkin käski minun hakeutumaan porukan keskivaiheille lähtöalueelle. Reitin olimme katsoneet kartasta etukäteen hyvin tarkasti ja olin saanut tarkat ohjeet jokaiselle osuudelle. Sitten tuli se hetki, kun minun piti hakeutua lähtöalueelle ja mieheni lähti hakemaan hyvää paikkaa lähdön katsomiseen.

37412581_10156431971724898_8151956371437256704_n

Heti alku meni jo perseelleen. Huomasin olevani lähtöjoukon loppupäässä. Porukkaa oli kuitenkin niin tiiviisti etten voinut asialle enää mitään. Tyydyin siis kohtalooni ja näin sen huonona enteenä. Olin kuitenkin hyvin keskittynyt ja valmiina lähtöön. Ja sitten se tuli. Porukkaa oli niin paljon ja tiiviisti, että yhtäkään juoksuaskelta ei pystynyt ottamaan. Nousu Ylläksen huipulle tapahtui hämmentävän kevyesti. Menin vähän letkan sivussa ja harpoin kiviä pitkin ihan kivaa vauhtia. Tiesin nousun olevan pitkä enkä siksi viitsinyt paljoa huipulle tähytä. Matkalla oli paljon kannustajia ja huomasin saavani heistä niin paljon voimaa. Jokainen huiskuttava lapsi sai oloni vähän kevyemmäksi ja huomasin hymyileväni ja pidätteleväni itkua. Oli törkeän hyvä fiilis. Huipulla oli lisää kannustajia. Nappasin suolaa, hörppäsin vettä ja pistin juoksuksi. Olin etukäteen lukenut paljon Ylläksen laskusta ja miehenikin siitä oli varoitellut. Onneksi olin käynyt Levin rinteillä kesäkuussa harjoittelemassa. En ymmärrä miten sen tein, mutta tulin mäen todella hyvää vauhtia rennosti alas. Eikä tuntunut etureisissä lainkaan. Ohittelin porukkaa ja olin aivan äimänä. Mäen jälkeen lähdin kahden naisen peesiin. Vetivät ihan mukavaa vauhtia ja juoksu tuntui niin hyvältä. Tuntui niin hyvältä, että menin jopa ohi. Mieheltäni oli tullut etukäteen käsky päästellä menemään tällä osuudella jos juoksu kulkee. Ja sehän kulki. Ensimmäinen huolto tuntui tulevan aivan hetkessä. Pääsin jopa yllättämään mieheni. Ei ollut yhtään valmistautunut siihen, että olisin paikalla niin nopeasti. Hän täytti lötköpulloni mehulla ja antoi mandariinin. Kertoi vähän väliaikatietoja ja kehui kovasti. Kävin kastelemassa pääni, nappasin mandariinin mukaan ja lähdin juoksemaan. Samalla sain tungettua madariinin kitaani. Juoksu tuntui edelleen niin hyvältä. Tuntui, että lennän eteenpäin.

Yksi ongelma kuitenkin oli. Nimittäin tolkuton pissahätä. Kahdesti synnyttäneen naisen ei ole kuitenkaan kovin järkevää juosta täydellä rakolla.  Lensin vielä Varkaankurun pitkospuut ja sen jälkeen aloin etsiä hyvää pissapaikkaa. Paarmoja oli ihan perkeleesti ja puskassa kyykkiessäni todella toivoin niiden jättävän intiimialueeni rauhaan. Ja jättivätkin. Itse tosin meinasin vilauttaa niitä muille juoksijoille, kun en meinannut millään saada shortseja kiskottua ylös hikistä ihoani pitkin. Niinpä jatkoin juoksua shortsit semisti puolitangossa. Shortsit kuitenkin unohtuivat heti, kun saavuin Pirunkurulle. Vaihdoin suosiolla heti kävelyksi. Samalla yritin ottaa yhden geelin. Olin alkumatkan ottanut Chimpanzeen energianameja ja geeli oli myös kyseiseltä merkiltä. Olen aiemmin käyttänyt vain Dexalin geelejä, mutta ajatus niistä etoi jo ennen kisaa, joten kaukonäköisesti osin kisakeskuksesta muita mukaan. Geeli oli kuitenkin niin tahmeaa, että en hengästyneenä pärjännyt sen kanssa lainkaan. Meni hermot. Unohdin koko geelin ja jatkoin matkaa. Hörpin rakosta vettä ja lötköpullosta mehua. Välillä otin suolaa. Pirunkurua kivutessani kävi hyvin nopeasti selväksi, että nesteytys oli mennyt kisan aikana aivan pieleen. Toisin sanoen, olin juonut ihan liian vähän. Vaikka kuinka yritin, eteneminen Pirunkurussa kävi todella hitaasti. Käsikarvat törrötti pystyssa ja hytisin kylmästä. Tiesin heti, että olen päässyt kuivumaan. Istuin alas, otin suolaa ja join runsaasti. Jatkoin matkaa ja vähän ajan päästä istuin taas alas tankkaamaan. Olo ei korjaantunut ja ajattelin, että se siitä hyvästä tuloksesta. Tiesin etten luovuttaisi, mutta salaa olin haaveillut suht hyvästä ajasta hyvästä alusta johtuen. Nyt tein kuitenkin tuntemusten perusteella kuolemaa. Reitillä seisoi jättimäinen korppi (todistettavasti ei ollut harha, muutkin näkivät) ja ajattelin, että taitaa odottaa pääsevänsä syömään minut. En kuitenkaan vielä alistunut kohtalooni vaan yritin jatkaa. Askel kerrallaan jatkoin. Ja jotenkin sain raahattua itseni huipulle. Polku alas oli hyvin teknistä. Yritin juosta, mutta huomasin oikean polveni kipeytyneen. Otin Panadolia ja Buranaa. Sen jälkeen huomasin seuraavan ongelman. Olin koittanut korjata kuivumista nesteyttämällä turhankin runsaasti. Jokainen yritys juosta nosti heti oksennuksen suuhun. Etenin jonkin aikaa kävellen ja päätin etten hetkeen laita suuhuni yhtään mitään.

37634825_10156431971079898_8197065747227213824_n

Onevision/Juha Saastamoinen

Tilanne ei siis ollut kovin kummoinen. Päätin, että nyt jos koska on musiikin aika. Musiikki antoi heti voimia ja aloin varovasti hölköttää. Lähdin erään naisen peesiin ja meninkin siinä hyvän tovin. Tyylini peesata tosin taisi olla aika ärsyttävä. Menin hyvin lähelle ja juoksin lähes vierellä. Sain hänen etenemisestään jotenkin voimia. Hän taisi tuskastua liian intiimiin tyyliini ja alkoi kävellä. Minä jatkoin juoksua ja kävelin kaikki loivatkin ylämäet. Tein monen kanssa haitariliikettä. Peesasin vielä omalla tyylilläni erästä minua nuorempaa miestä. Hänkin taisi tuskastua ja jatkoi kävellen. Kohta kuitenkin meni taas ohitseni enkä enää lähtenyt peesiin. Äkäshotellin kohdalla äkkäsin mieheni. Olin aiemmin laittanut viestiä, että haluan huollossa soijakaakaota, mandariinia ja cokista. Kun olin ensin kuullut, kuinka pitkä matka huoltoon vielä oli, karjaisin vielä perääni, että “sipsiä!”. Niitäkin teki mieli. Energiatasot oli todella alhaalla tässä vaiheessa. Muistin, että repussa on Pätkis. Muuta en voinut kuvitellakaan syöväni. Suklaa kuitenkin jäi vain pyörimään suuhuni. En millään saanut nieltyä. Samaan aikaa reitin varrella oli lapsi isänsä kanssa kannustamassa juoksijoita. Soin heille hyvin ruskean hymyn ja puskin eteenpäin. Matka Kellokkalle kesti ja kesti. Ohittelimme vuorotelle erään miehen kanssa toisiamme. Viimein hän ei enää lähtenyt ohittamaan. Tällä oli todella suuri psykologinen merkitys. Sain vielä pari muuta nuorta miestä kiinni ja tulin heidän peesissään huoltoon. Totesin heti ensitöikseni miehelleni olevani aivan loppu. En hetkeäkään harkinnut keskeyttämistä, mutta en uskonut, että jaksaisin vimeisellä osuudella juosta enää hetkäkään. Mieheni kuitenkin totesi, että tietenkin jaksat. Käsky kävi, että nyt all in. En lähtenyt tästä väittelemään vaan kävin kastelemassa pääni, join soijakaakaon ja cokista, söin sipsejä ja puolikkaan mandariini ja koin ihmeellisen voimaantumisen. Totesin, että nähdään maalissa ja jatkoin juosten matkaa.

En käsitä miten, mutta juoksu kulki taas. Hölkötin hyvää tahtia ja söin samalla vielä puolikkaan mandariinin. Ylämäet kävelin suosiolla, mutta vauhti oli silti todella hyvä. Tiesin, että edessä olisi ehkä mieluisin paikka Lapissa eli Kellostapulinkuru. Taas suorastaan lensin pitkospuut ja ohittelin juoksijoita. Pitkospuiden jälkeen lähdin kuin riivattu tarpomaan kivikkoista polkua. Ohitin yhden, toisen ja kolmannenkin. Painoin aivan maanisesti menemään. En tuntenut kipua enkä väsymystä. Hoin vain itselleni, että haluan tätä kaikkein eniten. Piiskasin itseeni vauhtia. Alamäet tulin vähän turhankin riskillä, mutta en vaan voinut jarrutella. Jossain vaiheessa huomasin ylävatsaani pistävän kovin. Hoin mielessäni itselleni, että perkele mene nyt vaan. Lopulta kuulin maalialueen äänet ja hyvä etten purskahtanut itkuun. Lähdin juoksemaan minkä kintuistani pääsin. Vielä viimeisessä alamäessa juoksin yhden naisen ohin. Iski ujous enkä edes tajunnut tsempata. Se jäi harmittamaan. Alamäen jälkeen alkoi viimeinen taival maaliin. Reitin varrella seisoi ilmeisesti jonkun juoksijan äiti. Hän taputti minulle ja sanoi “hieno juoksu, voit olla itsestäsi ylpeä”. En voi edes kuvailla, kuinka hyvältä se tuntui. Seuraavana oli jonkun puoliso ja lapset reitin varrella. Heitin vielä vauhdissa ylävitoset lasten kanssa ja porhalsin maaliin. Mieheni oli vastassa. Ihmiset taputtivat. Tunne oli uskomaton. Tein sen.

37403451_10156431971014898_1739162382774566912_n

Heti maaliin päästyäni tuntui, että jalat lähtee alta. Sain mitalin kaulaan ja lysähdin istumaan. Olin todella antanut kaikkeni. Jonkun aikaa keräsin itseäni. Tuona aikana mieheni kertoi aikani olleen 4:38 ja sijoitukseni 34. En voinut uskoa häntä. Tulin viimeisen osuuden hippasen alle tuntiin. Lopulta pääsin ylös ja menin kastelemaan pääni. Uskaltauduin myös syömään keittoa ja samalla kysyin uudelleen mieheltäni, että oikeastiko se meni niin hyvin. Hän oli kovin liikuttunut ja niin olin itsekin. Kertoi kyllä aavistelleensa, että näin tämä tulisi menemään. Siltä istumalta löimme myös ensi vuoden suunnitelmat lukkoon. Päätimme, että ensi vuonna olisi edessä Karhunkierroksella 34km ja Ylläksellä 30km.

En ole ikinä ennen kilpaillut missään. Olen aina ollut urheilun suhteen luovuttaja. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen viimein löytänyt lajini. Olen päättänyt, että ensi vuoden kilpailujen eteen tulen tekemään paljon töitä.  Haluan kehittyä. Tällä kilpailullahan oli minulle ja miehelleni suuri symbolinen merkitys. Sairastumisensa vuoksi moni asia on hänelle nykyään mahdotonta. Entiselle kilpaurheilijalle se on kipeä paikka. Nyt hän kuitenkin pääsi valjastamaan mittavat kykynsä minun valmentamiseeni. Itse koen, että juoksen meidän molempien edestä. Emme pysty ikinä juoksemaan yhdessä, mutta näin olemme aika pirun lähellä sitä. En tule ikinä unohtamaan tätä vuotta ja tätä kilpailua.

37397459_10156431972514898_7087454400775454720_n

Kiitos NUTS loistavasti järjestetystä tapahtumasta ja unohtumattomasta kokemuksesta. Kiitos kanssajuoksijoille ja reitin varrella kannustaneille. Ensi vuonna nähdään!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s