PÄÄ

Seuraava osa Run Bimbo Runia saa vielä hetken odottaa. Nyt on akuutimman aiheen vuoro. Nimittäin pään. Kirjoitin viime kesänä Nuts Ylläs Pallaksen jälkeen, kuinka minulla on vahva pää ja se kestää mitä tahansa. Vaikka juuri ennen kilpailun alkua velloin jossain käsittämättömässä alemmuuskompleksissa, heti lähtömerkin jälkeen pää oli taas kasassa. Pää oli kasassa myös syksyllä, kun hyväksyin sen tosiasian, että treenit täytyy jättää loppuvuodeksi syrjään. Se teki tiukkaa kyllä, mutta en millään tapaa siitä lannistunut. Koko alkuvuoden ja kevään itseluottamus on ollut hyvä ja luotto omaan tekemiseen kova. Olen odottanut tulevia kilpailuja innosta puhkuen ja iloisena. Tänään on vajaa kuukausi starttiini Nuts Karhunkierroksella. Ja pää on levällään kuin Walking Deadissa listityn zombin konsaaan. Jos majoitusta Rukalla ei olisi jo maksettu, todennäköisesti peruisin osallistumiseni Karhunkierrokselle ja sanoisin, että pitäkää paskanne. Mutta mikä on saanut bimbon pään näin graavisti pehmenemään?

 

Luulen kaiken lähteneen siitä metsosta. Olin huhtikuun alussa juoksemassa. Menin hyvää vauhtia rauhallista metsätietä ja ihan vaan just minding my own business. Sitten äkkiä rauhaani brutaalisti rikottiin. Minulla oli kuulokkeet päässä, eli olin aivan omissa maailmoissani. Äkkiä tunsin, kuinka jokin iso tönäisi minua. Ehdin sanoa vain ”mitä helv-”, kunnes huomasin jättikokoisen ja raivopäisen linnun. Ensimmäinen reaktioni oli juosta karkuun ja voi pojat, kuinka minä juoksinkin. Valitettavasti juoksi metsokin, eikä näyttänyt luovuttavan. Juoksin henkeni edestä, minkä töppöjaloistani lähti. Niin teki metsokin, tehden välillä myös tappavia lentohyökkäyksiä. Aloin jo panikoitumaan. Hetken ajattelin hurjana soittavani hätänumeroon. Luojan kiitos en sitä tehnyt. Sen sijaan soitin villin ravini aikana miehelleni ja sain rääkäistyä asiani. Samalla huomasin metson luovuttaneen. Mies tapansa mukaan rauhoitteli. Kuulin kyllä hänen äänestään, että oli lievästi huvittunut kuvitellessaan juuri tapahtunutta hurjaa draamaa. Tämä oli ensimmäinen kohtaamiseni tuon riivatun linnun kanssa. Vaikka säikähdinkin, elämä jatkui.

Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen juoksu ja muut treenit sujuivat hyvin. Suunnittelin seuraavan viikon lauantaille Karhunkierroksen kilpailun mittaista testilenkkiä. Ihan vaan nähdäkseni mihin vauhtini riittää ja kuinka paljon töitä on vielä tehtävä. Suunniteltu reitti meni kahdesti metsohyökkäyksen näyttämön ohi. Mieheni totesi, että voihan se metso siellä edelleen olla, mutta ei välttämättä. Tuo kyseinen metsätie on ollut minulle hyvin tärkeä paikka juosta ja päätin ettei mikään tipu sitä minulta vie. Lenkin alkupuoliskolla juoksu kulki ehkä paremmin kuin koskaan. Päässäni kulki toinen toistaan loistokkaampia kuvia tulevaisuudestani juoksijana. Oikein puhkuin omaa erinomaisuuttani. Kehuin itseäni, että jumalauta sinä nainen osaatkin juosta. Sitten metson reviiri alkoi lähestyä ja tunnelma latistua. Jo kilometriä ennen tunsin pulssini kohoavan ja henkeä ahdistavan. Sen verran turvattomaksi tunsin oloni, että poimin tien sivusta jykevän kepin mukaani. Uljaana soturinaisena lähestyin aluetta. Tähyilin tiiviisti metsää tien molemmilta sivuilta. Metsoa ei näkynyt. Ehdin melkein jo huokaista helpotuksesta. Näin jälkikäteen on myönnettävä, että se pirulainen oli minua ovelampi. Jotakin kautta tuomiopäivän tipu nimittäin oli onnistunut hiipimään viereeni. Taas alkoi hurja kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta. Tällä kertaa metso oli vielä viime kertaakin aggressiivisempi. Kilpajuoksumme kesti kauemmin. Lopulta metso taas tyytyi poistumiseeni reviiriltään. Olin aivan loppu. Olin juossut tahtomattani ennätysvauhtia ja jalat olivat täysin tyhjät. Lisäksi olin sen tosiasian edessä, että tie kotiin veisi taas metson ohi. Iski epätoivo. Lapset olivat menossa päivälevolle ja mies kotona sen vuoksi jumissa.  Lopulta kunnon mammantyttönä soitin äidilleni. Hän lupasi kyyditä minut tuon metsätien pätkän autolla. Sen jälkeen voisin jatkaa lenkkini loppuun. Mikä häpeä. Äitiä odotellessa juoksentelin metsottomalla vyöhykkeellä. Minulla oli kylmä ja jalat olivat todellakin aivan tyhjät. Kyytipalvelun jälkeen yritin jatkaa juoksua. Ei vaan enää onnistunut. Vilu vain paheni ja vatsa alkoi vaivata. Lopulta alistuin ja soitin mieheni hakemaan minut kotiin. Niin hienosti suunniteltu testilenkkini lopulta päättyi.  Kahden autokyydin kanssa tutisevana kotiin. Koko illan olin todella viluinen ja huonovointinen. Lisäksi koin melkoista katkeruutta metsoa kohtaan lenkkini pilaamisesta. Makasin sohvalla vällyjen alla ja jupisin itsekseni ”vitun metso”.

59404254_460178364733832_3684951424501809152_n

Metso-episodin jälkeen yritin jatkaa treenejä entiseen malliin. Kunnes iski seuraava ongelma. Penikat sanoi kaput. Ne olivat jo jonkin aikaa hieman oireilleet, kunnes hirttivät täysin kiinni. Taas jouduin soittamaan puolisoni hakemaan minut juoksulenkiltä kotiin. Kipu jaloissa oli aivan karsea. Nyt piti laittaa mietintämyssy päähän. Olimme pääsiäiseksi suunnitelleet hyvin intensiiviset treenipäivät. Mieheni kuitenkin totesi, että nyt ei hetkeen juosta, vaan pitää keksiä muuta. Minä tietenkin tihrustin itkua, kuinkas muutenkaan. En ole vielä tähän ikään mennessä oikein oppinut hyväksymään, että toisinaan suunnitelmiin tulee muutoksia ja tilanteet elää. Nyt se oli kuitenkin hyväksyttävä. Lisäksi sain hyviä ohjeita penikoiden käsittelyyn. Seuraavana päivänä olin jo hyvin sisuuntunut ja suunnitellut kaikenlaista vaihtoehtoista harjoittelua. Mutta universumilla oli kuitenkin vielä yksi ässä hihassa. Olin jo torstaina tuntenut oloni hieman kipeäksi ja pitkänä perjantaina se oli myönnettävä. Minulle oli iskenyt jäätävä flunssa. Pääsiäisen harjoitukset tulivat näin virallisesti kuopatuiksi ja tilalle tuli sohvalla makoilu ja voivottelu. Koko pääsiäisen katsoimme Walkin Deadia ja nauroimme Kummelin ”Potilas Virtanen”-sketsille. Flunssa sai nenäni nimittäin niin tukkoon, että puheeni muuttui hassuksi. Mieheni jo pelkäsi, että vaimon suusta kuuluu ikuisesti ”Do diin”. Kaikki kyseisen sketsin tuntevat tietävät mistä puhun.

Yksi tai kaksi vastoinkäymistä olisi varmaan ollut vielä kestettävissä, mutta kolme oli jo liikaa. Tiedän, että oikeasti ei ole kyse isoista vastoinkäymisistä. Kun asiat laittaa oikeisiin mittasuhteisiin, mietin kuinka edes kehtaan pehmetä ja parkua. Tästä näkee, kuinka tuore urheilija vielä olen. Kaikille tulee jossain vaiheessa vaikeita hetkiä ja osa kamppailee ihan oikeiden vammojen kanssa. Niiden kanssa on vain elettävä ja päästävä yli. Tämä on ollut itselleni hyvä herätys siitä, kuinka suuri merkitys mentaalipuolella urheilussa on. Ja en ehkä pääni kanssa olekaan niin kova kuin luulin. Ja sekin on vain inhimillistä. Tätä kirjoittaessani on flunssa viimein väistymässä. Penikatkaan ei enää vaivaa ja metso on todennäköisesti löytänyt kivan puolison. Nyt tarvitsee enää bimbon löytää sisunsa uudelleen. Onneksi tiedän niin jo hyvinkin pian tapahtuvan. Jos ei muuten, niin ainakin ihan vaan haistattaakseni metsolle ja universumille pikät.

59414406_476614703146946_1939060558846230528_n