KARHUNKIERROS VEI VOITON

Viikonloppuna tuli viimein juostua Nuts Karhunkierroksella 34km. Johan tuota oli odotettu. Tänään olen saanut useamman yön sulatella lauantain kilpailua ja pahin pettymys alkaa hiipua. Sillä myönnettävä se on, että Karhunkierros vei tällä kertaa minusta voiton. Onneksi perkeleen voimalla sain lopussa sen verran kirittyä, että ei sentään täysin rökäletappiota tullut. Lähtökohdat kilpailuun olivat hieman haastavat. Kevät oli rikkonainen flunssan ja jalkavaivojen vuoksi. Eläinkuntakin laittoi kapuloita rattaisiin hullun metson muodossa. Tästä kerroinkin viime kirjoituksessani enemmän kuin tarpeeksi. Ja jos ei edellisissä ollut tarpeeksi, vajaa viikkoa ennen kisaa onnistuin perunamaalla saamaan jalkani todella kipeiksi. Nypin rikkaruohoja, tongin maata ja istutin perunoita jalat yliojennettuina monta tuntia. Seurauksena oli erittäin kipeät polvitaipeet ja takareidet. Ihan tosissani jännitin, pääseekö sitä lainkaan edes starttaamaan. Samalla huvitti ja ärsytti. Olin itse aiheuttanut tilanteen yrittämällä pitää avioelämän virettä yllä. Eihän se perunamaalla kuopsuttaminen ikinä varmaan kovin ergonomista ole, mutta pahensin tilannetta pyllistelemällä pitkään korostetusti miestäni päin hyvin epämukavassa ja kivuliaassa asennossa. Oli lämmin päivä ja ajattelin hänen ilahtuvan vaimon bikinipyllystä. Ja vielä mitä. Hän oli niin onnellisena leikannut ruohoa, ettei ollut edes huomannut esiintymistäni. Toisaalta tiedän, kuinka kovin ruohon leikkaaminen häntä ilahduttaa, etten voi tästä edes mieltäni pahoittaa.

Koko kilpailua edeltävän viikon hoidin jalkoja ahkerasti ja torstaina lähtiessä enää vasen oli kipeä. Lähdimme tällä kertaa reissuun koko perhe. Lisäksi myös appivanhempani tulivat omalla autolla mukaan. Ajomatka meni yllättävän hyvin. Kaikki pysyivät lähes koko matkan tyytyväisinä. Itse jumppasin kinttujani koko matkan ja illalla vasenkin alkoi tuntua jo lähes normaalilta. Kun lapset oli saatu petiin, kävin vielä hieman hölköttämässä. Huomasi heti, etten ollut viikkoon juossut. Kunto oli jäänyt viimeistelemättä ja paikat jähmeät. Perjantaina käytiin porukalla haistelemassa reitin alkupäätä. Illemmalla haimme kisanumeron. Samalla ostin hyvässä alennuksessa olleen juoksutakin. Lauantain sää ei luvannut hyvää ja luotto omaan takkiin ei ollut hyvä. Samanlaista jännitystä kuin viime vuonna en kisakeskuksessa kuitenkaan tuntenut lainkaan. Lasten kanssa ajatukset pysyivät sopivasti muualla. Illalla pakkailin juoksuliiviä ja jännitin, saisinko nukuttua. Olin jo viikon verran nukkunut muutenkin huonosti. Aamulla heräsin taas jo ennen kuin kello soi. Se oli toisaalta hyvä. Sain juoda kahvin rauhassa. Aamupalan jälkeen kävin taas hölköttelemässä. Sen jälkeen vetäydyin rauhassa keskittymään. Sain ihania viestejä läheisiltä ja ystäviltä. Niitä itkeskelin itsekseni. Viimeinen niitti oli, kun työkaverit lähettivät videon. Siinä laulettiin ja käskettiin liitää, mutta housuihin ei saanut kuulemma polulla kakata. Kovin pian tuli hetki syödä pasta, pukea ja lähteä. Mies myös teippasi nilkkani. Sitä ei oltukaan ennen tehty, mutta hänen suosituksestaan päätin koittaa.  Appivanhemmat jäivät lasten kanssa ja mies vei minut lähtöpaikalle. Hänen oli tarkoitus pyöräillä siitä ensimmäiseen huoltoon. Ilma kyllä huolestutti. Se oli jo etukäteen tiedossa, että kylmä ilma ja sade eivät sovi minulle lainkaan. Jostain syystä neste ja energia eivät vaan imeydy. Olin hankkinut etukäteen sadetta ja tuulta hylkivät paksummat trikoot. Ajattelin, että ne yhdessä uuden takin kanssa kyllä pitävät kylmän loitolla. Kyllä eivät kyllä pitäneet. Se tuli todettua. Lähtöä odotellessa olin yllättävän rela. Lämmittelin ja otin yhden geelin. Ensin lähti a-ryhmä ja sen jälkeen olikin jo oma vuoro. Olin lähtöön asti oikeasti hyvällä mielellä.

61744475_1296701957158791_9179481723107278848_n

Sitten tuli startti. Alkuun juostiin hetki asfaltilla. Hyvin pian pääsikin jo jonottamaan ensimmäiselle riippusillalle. Se oli jo etukäteen tiedossa, mutta jonotus kesti silti harmittavan kauan. Ylityksen jälkeen pääsi onneksi juoksemaan. Tunsin heti, että tukkoista menoa on. Olen tottunut siihen, että alku on aina vaikeaa. Kolmen kilometrin jälkeen helpottuu vähän ja kahdeksan kilometrin kohdalla vasta todella käynnistyn. Niin ei käynyt tällä kertaa. Juoksin letkoissa ja välillä hieman ohittelin. Helppous puuttui touhusta silti kokonaan. Lisäksi vatsassa poltteli ikävästi. Ensin ajattelin, että kyse on närästyksestä. Pian selvisi ettei ollut, vaan ihan muusta. Onhan se iloinen asia, että naisen keho toimii niin kuin kuuluu. Mutta ei sitä tarvitsisi kesken kilpailun ja vielä ensimmäisellä osuudella huomata. Totesin vaan mielessäni, että ”voi vittu”. Kirjaimellisesti. Jotenkin tiesin, että se oli nyt siinä. Jatkoin silti juoksua. Peesasin yhtä naista hyvin pitkään. Siitä hänelle erittäin iso kiitos. Sain pidettyä hyvää vauhtia yllä. Yhden geelin otin, mutta muuten en pystynyt mitään suuhuni laittamaan. Jouduin ottamaan mahakipuuni särkylääkettä hieman runsaamman nesteen kanssa. Neste jäi ikävästi mahaan hölskymään. Aloin odottaa huoltoa, mutta sitä ei vain tullut. Edelleen juoksu kuitenkin kulki edes jollain tapaa. Viimein huolto näkyi ja mieheni tuttu keltainen takki. Sain häneltä juomatäydennystä ja söin sipsejä. Kerroin hänelle ilouutisen normaalista hormonitoiminnastani ja kävin bajamajassa. Sen jälkeen nappasin vielä suklaata ja jatkoin matkaa. Ajattelin tilanteen vaativan musiikkia ja aloin sählätä kuulokkeiden kanssa. Mies pyöräili juuri silloin takana ja kuvasi videota. Sain kuulokkeet korviin ja laitoin juoksuksi. Mies väittää edelleen, että laitoin juoksuksi, koska huomasin hänen kuvaavan.

Sitten alkoikin synkkääkin synkempi vaihe. Olin aivan loppu. Ja vielä niin alussa! Maha tuntui kurjalta ja oksetti. En pystynyt juoksemaan. Oli aivan älyttömän lannistavaa kävellä polun syrjää ihmisten lapatessa hyvävoimaisina joukoittain ohi. Lähetin miehelleni viestin, että alle 5h ei tänään tule. Sakkasi pahasti. Olin omassa paskakuplassani. Musiikkia en edes rekisteröinyt, mutta se esti ulkopuolisia ääniä kuulumasta. Ajattelin vain, että haluan helvettiin täältä märästä metsästä ja äkkiä. Ikinä en ole juostessa ollut niin synkissä ajatuksissa. Jossain vaiheessa tuli taas kerran pitkät portaat. Otin kuulokkeet pois ja kuulin takaani kovaa puuskutusta ja sadattelua. Jollain oli rankkaa. Ihan pimeä juttu, mutta piristyin heti. Oli helpottavaa kuulla, että jollain muullakin kävi voimille! Jatkoin letkan mukana ja pian tuli ihania teknisiä alamäkiä. Niissä olen aina ollut hyvä ja niitä oli tälläkin kertaa niin kiva juosta. Ajattelin etten ole sentään ihan kaikessa surkea. Välillä oli niin mutaista, että pelkäsin kenkien jäävän pian matkan varrelle. Jatkoin samassa letkassa pitkään. Järjestys vaihteli, mutta porukka pysyi pääosin samana. Sain jo juostua tasaisetkin ja hieman ylämäkiäkin. Päätin, että pakko tässä on oikeasti pelastaa mitä pelastettavissa on. Olin kyllä aivan älyttömän uupunut. Lisäksi minua oksetti todella kovaa. Onneksi olen kärsinyt melko pahasta pahoinvoinnista raskauksieni aikana ja oppinut aika hyvin pidättämään oksennusta sellaisissa tilanteissa, kun oksentaminen ei ole kovin suotavaa. Pari kilometriä ennen Konttaisen huoltoa alkoi letka hajota. Ihmeekseni porukkaa jäi jälkeen. Sen verran hyvin tekniset alamäet sujuivat. Jossain vaiheessa huomasin juoksevani yksin. Samalla huomasin, ettei minulla kyllä hyvin mene. Olin alkanut jutella itsekseni. Lähinnä valitin ääneen elämän kurjuutta. Onneksi tajusin sulkea suuni, kun ohitin muutamia perusmatkalaisia. Olin valmistautunut sanomaan heille jotain kannustava, mutta he ehtivätkin ensin. Kun ilmoitin tulevani ohi, he kannustivatkin minua. Uskomatonta. Siinä tilassa jaksavat tsempata muita. Tuli pieni itkukin liikutuksesta. Muutenkin huomasin, että tunnelma polulla oli jollain tapaa vielä parempi kuin Ylläksellä. Ihmiset todella kannustivat toisiaan ja paljon. Odotettua huonommasta suoriutumisestani huolimatta kisasta jäi juuri tämän seikan vuoksi hyvä ja lämmin fiilis.

61290731_1139146589607916_6792063038536024064_n

Ennen Konttaisen huoltoa oli vielä nousua ja laskua. Taas lasku meni hyvin. Mudassa liukastellessani huomasin taas tutun keltaisen takin. Huolto ja ihana huoltajani! Taas nopeasti juomatäydennystä ja sipsiä. En ollut näiden kahden huollon välissä ottanut kuin yhden geelin. Yritin kyllä syödä Clif baria, mutta jo ensimmäinen pala jäi ikuisuudeksi suuhun pyörimään. Siksi sikailin sipsien kanssa huollossa antaumuksella. Nopeasti kuitenkin jatkoin matkaa. Tiesin lopun olevan pelkkää nousua ja laskua. Ja sitä nousua todella oli. Oli paljon rankempaa kuin olin kuvitellut. Vaikka olin viimeisestä etapista sisuuntunut, kävi nousut todella kovin voimille. Onneksi takana oli niin paljon ihmisiä, että en yksinkertaisesti kehdannut hidastaa ja tukkia toisten tietä. Aloin olla jossain vaiheessa niin loppu, että päässäni alkoi pyöriä aivan outoja ajatuksia. Eräässä erityisen jyrkässä ja teknisessä laskussa mentiin köyden avustuksella. Meinasin möläyttää suustani ”ei hätää, olen sairaanhoitaja”. En tajua mistä moinen ajatus edes tuli päähäni?? Kukaan ei ollut loukannut ja eikä ketään varmasti sillä hetkellä koulutukseni olisi kiinnostanut. Onneksi pidin suuni kiinni. Tässä vaiheessa tiesin lopun olevan lähellä. Kisan, ei oman loppuni. Vaikka tuntemusten perusteella sekään ei ollut kaukana. Taas nousua ja laskua. Pelkäsin köyden varassa noustessani otteeni lipeävän ja putoavani pyllyni kanssa jonkun naamaan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Nousun jälkeen yritin niistää ilmaan, mutta päädyin niistämään omalle takilleni. Yksi miesjuoksija katsoi minua. Katse oli tyhjä. Niin oli minullakin. Seuraavassa laskussa näin vihreälappuisen naisen. Hän harmitteli kipeää polvea. Huomasin hänen olevan alussa peesaamani nainen. Harmitti hänen puolestaan kovasti. Onneksi minulla oli särkylääkettä ja hän ottikin sen vastaan. Huusin vielä perääni ”lait se heti suuhusas”. (Mieheni on viime kuukausina huomauttanut alati lisääntyvästä murteestani. Olen tähän asti sanonut, ettei väitteessä ole perää. Enää en sano.) Ja muistin vielä kiittää naista alun peesistäkin. Jatkoin matkaani. Viimein näin Valtavaaran mökin. En tiedä Rukasta mitään, mutta sen sentään tiesin, että maali oli tosiaan jo lähellä. Liidin alamäet aivan hullulla riskillä. Sen jälkeen näkyi Rukan rinne. Eräs juoksija meni ohitseni ja totesi ”viimeinen nousu”. ”Viimeinen nousu” vastasin minä hänelle. Tuo viimeinen nousu oli aivan kamala. En ollut tajunnut sen olevan niin jyrkkä. En pysähtynyt kertaakaan, mutta hidas minä olin. Tiesin ettei minusta olisi kirimään, jos joku vihreälappuinen nainen menisi ohi. Pian kuulin takaani ”tämä on sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta täällä”. Sieltä sellainen vihreälappuinen nainen tulikin paljon pirteämmällä menolla ohi. Hetken aikaa sadattelimme yhdessä. Sen jälkeen toivotin hänen selälleen tsempit loppumatkaan. Hän totesi meidän varmasti olevan melkein yhtä aikaa aikaa maalissa. Totesin hänen olevan nopeampi. Hän mietti, ettei sijoituksilla tässä kohtaa enää ole merkitystä. Minun teki mieli parkua, että on sillä!! Minä haluan voittaa kaikki!

Viimeisessä nousussa meinasin myös hieman loukata itseäni. En muista menikö jalka portaasta hieman läpi, vai astuinko vain syrjään. Jalkani kuitenkin tavallaan upposi portaiden väliin. Takana tullut mies kysyi heti sattuiko minuun. Vastasin, että lähinnä vitutti. Hän meni ohitseni ja totesi, että kohta pääsee saunaan ja saa pitsaa. Ehkä jopa kaksi pitsaa. Minä vastasin, että minun anoppini onkin ostanut kolme pulloa skumppaa. Tämän kehun heitettyäni huomasinkin olevani jo pian Rukan päällä. Enää laskettelu maaliin. Mielikuvissani olin tietenkin kuvitellut juoksevani lopun täysillä. Täysillä ei lähtenyt, mutta maaliin asti kuitenkin. Portaiden yläpäässä näin lasten odottavan appivanhempien kanssa alhaalla. Minut nähdessään tulivat radan reunaan. Kyllä tuli tunteet pintaan, kun he kannustivat. Kuulin kuulutuksen, että ”sieltä saapuu Anni Perttelistä”. Maaliin tullessa tuli itku silkasta uupumuksesta. Sain mitalin kaulaan ja näin mieheni odottamassa. Kävin hetken hänen sylissään parkumassa ja keräsin itseni. Loputkin perheestä tulivat halaamaan. Sen jälkeen keittoa naamaan ja mökille. Vaatteeni olivat läpimärät ja edes kuuma suihku ei saanut ensin hytinää loppumaan. Kun lapset olivat nukkumassa, joimme sitä kehumaani Anopin skumppaa. Pulloja meni kuitenkin vain yksi. Sen verran oksettava olo oli. Sen kyllä sanon, että milloinkaan ei ole kuohuva varmaan maistunut niin hyvältä. Ehkä anopin skumppa vain on parasta.

61695038_2097050697060973_7224159340041601024_n

Sitten jälkipyykkiä. Mikä meni pieleen ja missä onnistuin. Tosiasia on se, että jäin tavoitteesta reilut 40min. Ja se on näinkin lyhyellä matkalla paljon. Osa menee kylmän ilman ja sateen, osa menee ihanan naiseuteni ja osa viimeistelyn puuttumisen piikkiin. Jos keväällä ei olisi ollut erinäisiä ongelmia, kisapäivänä olisi ollut lämmin ja itse kilpailu ollut eri aikaan kuukaudesta, olisinko päässyt tavoitteeseeni? Ehkä. Mutta jos kunto on tarpeeksi kova, jää varaa pienille vastoinkäymisillekin. En vain ollut harjoitellut vielä tarpeeksi. Lisäksi vastaisuudessa täytyy miettiä nesteytys ja energiat uudelleen. Olen herkkävatsainen, se on jo tiedossa. Ehkä kuitenkin pitäisi vielä esimerkiksi koittaa erilaisia urheilujuomia ja antaa niille mahdollisuus. Geelit ainakin menevät vaihtoon. Päätäkin pitäisi saada uudelleen kasaan. Näin syvällä en enää ikinä halua käydä. Positiivista on se, että jalat kestivät. Missään vaiheessa en tuntenut minkäänlaista kipua. Nilkkojen teippaus selvästi toimi. Lisäksi huomasin taas, että monille tyypillistä reisien jumittamista lopussa minulle ei vaan tapahdu. Se on edelleen minulle täysin vieras tunne. Kompressiosäärystimet myös selvästi toimivat hyvin. Pohkeet tuntuivat koko ajan tuoreilta. Viime vuonna tuskailin irtoilevien kynsien ja rakkojen kanssa. Minulla on pieni räpyläjalka. Se on aika haastava sopivaa kenkää etsiessä. Nyt juoksin Injinjin varvassukilla ja Salomonin Senseride 2:lla. Tämä yhdistelmä oli aivan loistava. Pari kynttä tulee joskus ehkä irtoamaan, mutta rakon rakkoa ei jalkoihin tullut. Yksi tuli ja puhkesi kilpailun aikana, mutta se johtui siitä, kun kolhin samaa kohtaa kiviin jatkuvasta. Kenkiä ei voi siis syyttää. Lopuksi on pakko mainita viimeisen osuuden kiriminen. Taas sain lopussa jostain voimia ja pystyin väsymyksestä huolimatta pinnistämään kaikkeni. Eli summa summarum. Jalat ovat valmiit Pallakselle. Lisää kestävyyttä, energiat ja nesteet kuntoon sekä turha vinkuminen pois. Tämä kisa oli pettymys, mutta se on nyt takana. Karhunkierros nyt vain vei tällä kertaa minusta voiton.  Seuraavaksi pää pystyyn ja Pallakselle.

61290732_2367493343289573_7658629152144097280_n

Aivan valtava kiitos NUTSille. Kilpailu oli todella hyvin järjestetty ja upea kokemus. Oli koko ajan sellainen olo, että juoksijoista pidettiin hyvää huolta. Kiitos myös kanssajuoksijoille. Teillä oli tällä kertaa vieläkin suurempi merkitys siinä, että pääsin ylipäänsä maaliin. Poluilla vallitsi hyvä ja lämmin tunnelma. Kylmyydestä huolimatta. Iso kiitos ihanalle miehelleni. Ei ole ollut helppo tänä keväänä valmentaa minua. Ei ole myöskään ollut varmaan kovin viihdyttävää katsoa sängyssä samoja polkujuoksuvideoita illasta toiseen.  Kiitos appivanhemmille, kun tulitte mukaan. Kiitos sponsorit. Kiitos läheiset ja ystävät. Olette jaksaneet aina vain olla kiinnostuneita harrastuksestani. Kiitos työkaverit. Takana on tunteja ja tunteja loputonta jaarittelua juoksusta ja kilpailusta. Silti minulle edelleen töissä toivotetaan aamuisin huomenta, autetaan kynsien ja rakkojen kanssa sekä neuvotaan kehonhuollossa. Kiitoslistaa lukiessa voin vain todeta, että olen kyllä todella onnekas.

61393604_373534023287469_3085466009654525952_n

Yksi kommentti artikkeliin ”KARHUNKIERROS VEI VOITON

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s