MINUN MÄRYNUMMENI

Nyt seuraa todella sentimentaalista tekstiä lapsuusmaisemistani. Märynummi, tai tuttavallisemmin Märy, sijaitsee Salossa entisen Halikon kunnan alueella. Myönnän kyllä vahvan tunnesiteeni vuoksi olevani jäävi tarkastelemaan asiaa täysin objektiivisesti, mutta Märyssä on vaan yksinkertaisesti maailman parhaat metsät. Lapsuudenkodistani oli matkaa metsään ehkä muutama sata metriä. Niitä metsiä on koluttu ja paljon. Metsiin liittyy myös monta muistoa, hyvää ja pahaa. Siellä on teininä kaljoiteltu ja maistettu ensimmäisen kerran tupakkaa. Löydettiinpä kerran jonkun vappujuomakätkökin. Olen lenkkeillyt Märyn metsissä äitini, siskoni ja ystävieni kanssa. Olen ollut isäni reppuselässä painona hänen juostessaan polkuja pitkin. Niin ne polut! Tuntuu, että niitä on tuhansia. Ja vielä tänäkin päivänä välillä löytyy uusi polku kuljettavaksi. Märyssä tuntuu kuin olisi metsien karkkikaupassa. On mistä valita. On lehtimetsää, havumetsää, kuusimetsää, mäntymetsää, ikimetsää ja nuorta metsää. On mäkiä ja vielä vähän isompia mäkiä. Minä sitten rakastan kallioita ja niillä kiipeilyä. Märyssä on niidenkin suhteen valinnanvaraa vaikka kuinka. On myös soita, puroja, koskia ja ihania metsäaukeita. Varsinkin lapsuudessa tuntui, että metsässä voi löytää vaikka mitä aarteita ja törmätä ties mihin. Kuten Keijoon. En tiedä onko se hänen oikea nimensä, mutta siksi häntä on aina kutsuttu ja lapsuudestani asti Keijo on ollut tuttu näky metsässä. Hän pukeutui keltaiseen sadetakkiin säällä kuin säällä. Mitä Keijo sitten siellä metsässä teki? No söi suklaata tietenkin! Jokainen aito märyläinen tietää mistä puhun. Itse en ole Keijoa enää vuosiin nähnyt, mutta muutama vuosi sitten kuulin juttua, että hän metsässä vielä liikkuisi. Toivon ainakin niin.

Olen mielestäni varsin liberaali ja edistyksellinen ihminen, mutta kahteen asiaan suhtaudun erittäin konservatiivisesti. Toinen niistä on Märynummi. Mikään siellä ei saisi mielestäni ikinä muuttua. Tuulivoimalat eivät minua häiritse, mutta kyllä minä mieleni kerran niin pahoitin, kun huomasin metsään ilmestyneen frisbeegolfradan. Kyllä ei sellainen Märyn metsiin kuulu. Tietenkin tiedostan, että onhan se hyvä, kun ihmiset saadaan liikkeelle. Kyseinen rata on nimittäin hyvin suosittu. Joka kerta on autoja metsätien varressa ja ihmisiä pelaamassa. Olkoot siis sitten siellä mokoma rata, mutta minä tuhautan sille ohi kävellessäni nenääni jatkossakin. Toinen aivan kamala asia on uudet talot. Ja se, että rakasta metsääni on hakattu niiden tieltä. Varsinkin, kun siitä osasta metsää löytyi se juomakätkö vuosia sitten. Mistä sitä tietää, että mitä aarteita sieltä olisi vielä löytynyt.

Eniten mieltäni pahoittanut asia on kuitenkin ollut vastaanottokeskus. Mieltäni ei suinkaan pahoittanut itse keskus ja sen asukkaat, vaan ihmisten reaktiot. Märyläiset perheet tilasivat kilpaa liiketunnistimella toimivia valoja ja hälytysjärjestelmiä. Päättivätpä paikalliset sankarit perustaa oikein lenkkipoppoonkin katuja vartioidakseen. Uutisissa yksi tällainen keski-ikäinen lenkkeilijä oli kovin huolissaan naapurin kauniista tytöstä. Hänellä oli kyllä lupa hekumoida tytön kauneudella, mutta auta armias jos saatanallisen paha pakolaispoika olisi tehnyt samoin. Minä tunsin vaan syvää surua ja pettymystä. Jos jokin on aina kuulunut märyläisyyteen, on se suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen. Märyssä sijaitsee jo suurimmat ja parhaimmat vuotensa nähnyt Halikon sairaala. Kyseessä on siis psykiatrinen sairaala. Lapsuudessani potilaita oli paljon ja aines oli kovin erilaista kuin nykyään. Kylällä törmäsi monenlaisiin persooniin. Osa saattoi käyttäytyä hieman erikoisesti. Onpa jokunen potilas eksynyt pihallemmekin, milloin maastoutumaan lehtikasaan venäläisiä pakoon ja milloin liimaamaan lappuja ikkunaan. Äitini työskenteli sairaalassa ja välillä kauppareissulla poimimme eksyneen (karanneen) potilaan kyytiin. Jouluisin kävimme siskoni kanssa osastoilla laulamassa joululauluja. Nämä kokemukset eivät ole muodostuneet aikuisiän toistuviksi painajaisiksi, vaan tehneet minusta hyvin avarakatseisen ja erilaisuutta kunnioittavan. Siksi otin ihmisten reaktiot henkilökohtaisena loukkauksena. Alueelle on muuttanut paljon uusia perheitä ja he eivät ole eläneet minun lapsuuttani. Mutta minun Märynummeni ja varsinkin sen metsät kuuluvat kaikille. Niissä on tilaa minulle, Keijolle, pahalle pakolaispojalle ja toivon lenkkiporukankin jatkaneen lenkkeilyään motiivinaan ulkoilun ja liikunnan myönteiset terveysvaikutukset, sekä päätyneen ulottamaan reittinsä maailman parhaaseen metsään. Ehkä lemmenkipeä setäkin unohtaa kauniin naapurin tytön.

Minulla ei ole enää mitään varsinaista sidettä Märyyn. Se on aika vaikea asia hyväksyä. Siellä on kuitenkin iso pala sukuni historiaa. Isovanhempani asuivat Märyssä ja työskentelivät myös Halikon sairaalassa. Äitini vietti suurimman osan lapsuuttaan minun lapsuudenkodissani. Nyt isovanhempani ovat kuolleet, äitini myynyt lapsuudenkotimme ja siirtynyt muualle työskentelemään. Silti huomaan usein suuntaavani sinne. Kävelen metsissä tuntikausia. Muistelen lapsuuttani. Suunnittelen tulevaa. Välillä en ajattele yhtään mitään. Välillä en ajattele todellakaan yhtään mitään ja eksyn. Mutta ikinä ei mikään pelota. Juureni ovat syvällä noissa metsissä. Tytön voi viedä Märystä, mutta Märyä ei ikinä voi viedä tytöstä.

KELLOSTAPULINKURU

Olen saanut käydä monissa upeissa paikoissa. Mutta erityisen vahvasti vaikutuksen teki Kellostapulinkuru Ylläksellä. Sitä on oikeastaan jopa hieman vaikea selittää, että miksi juuri tämä paikka. Paikan tunnelmassa vaan oli jotain todella mystistä ja jopa hieman pelottavaa. Kävimme kyseisessä paikassa kesäkuussa 2016. Lähdimme reitille Äkäslompolon puoleisen hiihtokeskuksen läheltä. Ajoimme vähän matkaa ihan tietä pitkin lähemmäs. Se on periaatteessa kiellettyä, mutta off-seasonilla ajattelimme, ettei meistä siellä haittaa ole. Näin pääsimme vähän lähemmäksi ja säästimme hieman miehen kontteja. Reittihän menee Kellostapulin ja Ylläksen välistä. Me emme kiertäneet mitään lenkkiä, vaan tulimme samaa reittiä takaisin. Jos olisimme jatkaneet eteenpäin, olisimme valintamme mukaan voineet kääntyä vasemmalla ja päätyneet Kesänkijärvelle tai vaihtoehtoisesti oikealle Ylläsjärven suuntaan. Halutessaan lenkillä on mahdollista myös tutustua Varkaankuruun, joka on maisemaltaan taas hyvin erilainen. Siellä luonto on rehevämpää ja löytyypä sieltä hieman liioitellusti kuvailtuna jopa vesiputouskin.

22

Mutta me siis valitsimme tällä kertaa vain edestakaisen matkan Kellostapulinkuruun. Matkaa kertyi yhteensä 5km. Lähtiessämme tietä pitkin, oli maisema ensin laaksomaisempaa ja kesympää. Ropoja osui reitillemme useampi. Meillä oli molemmat koirat tällä kertaa mukana, mutta ne ovat onneksi jo tottuneet noihin sarvekkaisiin otuksiin. Ainoa rasittava puoli niissä tosin on se, että koiramme suorastaan rakastavat syödä niiden jätöksiä. Oikeasti aika yököttävä juttu. Laakson jälkeen maisema muuttui nopeasti kivikkoiseksi ja kasveja oli vähemmän. Lunta oli paikoin vielä ihan kinoksittain. Kivien myötä reitti muuttui pitkospuiksi. Paikoin ne olivat hieman huterassa kunnossa ja tarkkana sai olla. Itse olen aina jotenkin tykännyt mennä pitkospuita pitkin. Siinä ei tarvitse paljoa ajatella. Senkun menet vain. Ja minäkään en pääse niillä eksymään.

Maisema oli hyvin karu. Kiviä kivien perään ja eikä oikein muuta olekaan. Ja sitten siihen tunnelmaan. Mikä teki siitä muka niin erityisen ja pelottavan? No hiljaisuus. Missään en ole ikinä kokenut vastaavaa. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt ja ilma ei olisi liikkunut lainkaan. Oli aivan täydellisen hiljaista. Minä taisin huomata sen ensin ja käskin miehenkin kuuntelemaan. Koiratkin pysähtyivät. Mistään ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ei siis kertakaikkisesti mitään. En tiedä oliko tuolla kertaa vain kaikki tähdet hiljaisuuden syntymiseksi kohdillaan. Jos nyt kannustan kaikkia menemään kokemaan tuon hiljaisuuden itse, voi ollakin, että siellä käy aivan vimmattu puhuri ja pettymys on suuri. Me kuitenkin pääsimme todistamaan tuota ihmeellistä ilmiötä.

Paluumatkalla pysähdyimme pitkospuiden varrella olevalle penkille. Mies keitti Trangialla kahvit. Niitä odotellessa päätin kiivetä rinteen huipulle. Se näytti alhaalta taas naurettavan helpolta hommalta. Ja taas kerran sain todeta olleeni väärässä. Nousua riitti ja kivet olivat pirullisen petollisia. Toinen koiramme seurasi koko matkan huolestuneena. Se pitää minua (syystäkin) täysin avuttomana ja on välillä aivan uupunut, kun joutuu jatkuvasti vahtimaan. Näkymä huipulta oli taas mykistävä. Huipulla ilmakin liikkui ja maailmassa oli taas ääntä. Kun pääsin viimein laskeutumaan takaisin hiljaisuuteen, oli mies saanut kahvin jo valmiiksi. Meillä on ihan aina retkellä mukana keksejä. Se on vaan on meidän juttu. Ja niin oli tälläkin kertaa. Kahvin ja keksien jälkeen kävelimme takaisin autolle. Vielä mökilläkin päivittelimme kurun hiljaisuutta. Minä tosin taisin päivitellä niin pitkään ja hartaasti, että sain varmaan miehen haaveilemaan pikaisesta paluusta tuohon hiljaisuuden ja rauhan tyyssijaan.

k1

MÖKKIVIIKONLOPPU YKSIN, UHKA VAI MAHDOLLISUUS?

Taannoin yhtenä viikonloppuna tein jotain hyvin erilaista. Lähdin nimittäin koko viikonlopuksi mökille, AIVAN YKSIN. Otsikon mukaisesti tiesin etukäteen, että siitä tulee joko todella hyvä juttu tai täysi katastrofi. Nyt joku miettii, että miten ihmeessä niin mukavasta asiasta voisi tulla katastrofi? Kohdallani syitä on varmasti moniakin, mutta eniten mietitytti osaanko asettua aloilleni ilman puolisoani. Pärjään yleensä hyvin niin kauan kuin minulla on jotain tekemistä. Mutta sitten, kun se tekeminen loppuu, alkaa levottomuus. Eniten se näkyy iltaisin. En oikein osaa tarttua mihinkään. Tai olla edes aloillani. Kai se on jotain stressistä ja ylivirittäytyneisyydestä johtuvaa. Molemmista olen yrittänyt päästä eroon ja välillä ihan hyvällä menestykselläkin. Mutta tämän seikan vuoksi tuleva viikonloppu hieman jännitti, vaikka todella innoissani olinkin.

Kyseinen mökki on isäni pidemmäksi ajaksi vuokraama ja sijaitsee Pyhämaalla. Paikka on aivan ihana. Luotan oikeastaan kaikessa hyvin vahvasti intuitiooni ja tähän paikkaan rakastuin heti. Siitä vaan yksinkertaisesti tuli niin hyvä fiilis. Olin kesällä mökillä erilaisilla kokoonpanoilla ja pitkästä aikaa koin todella rentoutuvani jossain. Yleensä hyvä mieli alkaa jo autoa kotipihalla startattaessa. Auto on täynnä hyvää mieltä ja ruokaa. Sekin on erikoista, että täältä lähtiessä ei harmita yhtään, kun tietää pääsevänsä kuitenkin taas pian takaisin. Yleensä kotiinpaluu jostain ihanasta paikasta suorastaan vituttaa. Mutta ei täältä.

Otin tällä kertaa molemmat koirat mukaan. Saapuessani satoi ja sisällä oli lämmintä 12 astetta. En voi kyllä sanoa lämpötilaa hätkähtäneeni. Lapsuudenkodissani pihisteltiin sähkön kanssa ja talvisin oli pylly huurussa. Mutta siihen tottuu. Mökissä on kuitenkin kaksi tulipesää ja se lämpeni nopeasti. Mukavuuksia on paljon. Ainoastaan sisävessa ja suihku puuttuvat. Minua ei haittaa huussi lainkaan ja en kotonakaan juuri käytä suihkua. Peseydyn kyllä toki. En sentään niin kovin ole eräelämään hurahtanut, että viihtyisin jotenkin erityisen likaisena. Minulla on kuitenkin tapana käydä kotona pesulla pihasaunassa, jossa vesi lämmitetään padassa. Siinä on jotain ihanan tunnelmallista ja toiminnallista.

Kuva1

Viikonloppu mökillä tarkoittaa minulle ennen kaikkea rauhaa ja hiljaisuutta. Ja sitä se oli tälläkin kertaa. Viritellessäni tulia saunaan koin olevani sopusoinnussa maailman kanssa. Teen melko sosiaalista työtä ja sen vastapainoksi koen kaipaavani nykyään entistä enemmän yksinäisyyttä. Osaan kyllä toimia muiden ihmisten kanssa, mutta se vaatii ponnisteluja. Kai olen jollain tapaa erakoitumissa. Mutta iskikö levottomuus ensimmäisenä iltana? Vähän. Mutta lasi viiniä ja kunnon löylyt sai sen taltutettua.

Lauantaina suunnitelmissa oli olla useampi tunti metsässä. Kyseinen metsä oli melko pieni ja itselleni entuudestaan lähes tuntematon. Evääksi otin rusinapullaa ja kaakaota. Oli muuten aivan pakko aiemmin viikolla ostaa Airamin Roosanauha- sarjaan kuuluva pinkki termosmuki. On juuri sopivan kokoinen yhdelle ja kestävä. Ja meneepä osa tuotosta hyvään tarkoitukseen. Onneksi oli evästä. Eksyin nimittäin taas kerran. Oli kyllä todella nolo juttu. Sports Trackerin kuvasta näkyy, että tein melkoisen lenkin. Eihän siinä mitään, mutta kun alkuperäinen tarkoitus oli tulla samaa matkaa takaisin. Päädyin siis rämpimään suunnittelematta lähes täyden ympyrän. Mutta samapa tuo. Teinpähän hienoja löytöjä, kuten ihanat sammaleiset kivet ja jonkun eläimen pesäkolo. Ja tälläkään kertaa en sinne metsään lopullisesti jäänyt. Perillä taas nauratti. Ei mennyt kyllä kalastuksenkaan suhteen suunnitelmat aivan putkeen. Olin ajatellut kokeilla ihan vain vanhalla kunnon mato-ongella. Madot kaivoin kotona perunapenkistä omin pikku kätösin. Mutta lauantaina huomasin, että onget olikin viety mökiltä pois. Selvisin pettymyksestä. Onkimisen sijaan kävinkin sitten uimassa 12-asteisessa vedessä. Tämä oli taas sen tulos, että oli tullut miehelle uhottua uimisesta. Ylpeys ei anna silloin periksi. Täytyy muistaa lopettaa uhoaminen, kun tämä syksy tästä etenee.

No oliko se yksinäinen mökkiviikonloppu sitten uhka vai mahdollisuus? Ei siitä täyttä katastrofia ainakaan tullut. Toki eksyin, liukastuin kallioilla ja muurahainen pääsi puremaan pyllyyn. Kirjakin oli liian pelottava luettavaksi ja viini ei maistunut. Mutta yhtä kaikki, sunnuntaihin mennessä pää oli tyhjentynyt kaikista ikävistä ajatuksista. En koko viikonlopun aikana ajatellut kertaakaan työasioita enkä murehtinut tulevaa. Ja kotiin oli tällä kertaa erityisen kiva lähteä. Oli kuulemma ikävöity.

19

OI UTTAKLEIV MINKÄ TEIT

Jokaiselle on oma paratiisinsa ja omani on ehdottomasti ja ilman yhtään epäröintiä Uttakleiv. Sain yöpyä tällä aivan uskomattomalla rannalla kaksi yötä kesäkuussa 2017. Uttakleiv sijaitsee Norjassa Lofooteilla Vestvågøyn saarella. Tämä oli toinen kertamme noilla epätodellisen kauniilla Lofooteilla. Ensimmäinen kertamme onkin aivan oma outo tarinansa ja haluan pyhittää sille ja ylipäänsä Lofooteilla oman postauksen. Tällä kertaa haluan keskittyä vain ja ainoastaan tähän paikoista kauneimpaan. Saimme vinkin Uttakleivistä Facbookin kautta. Arvoimme kauan parin muun vaihtoehdon välillä, mutta päädyimme Uttakleiviin lopulta ihan vain sen vuoksi, että autolla pääsee aivan perille saakka. Ja onneksi päädyimme. Uttakleiv beachille pääsee ajamalla Hauckland beachiltä lähtevän tunnelin kautta. Tunneli ei ole pitkä, mutta yksikaistainen. Ohituspaikkoja on kuitenkin useampi eli jopa minä kykenisin ajamaan sen läpi. Olettaen siis, että mieheni antaisi minun joskus ajaa. Mutta ajoimme siis tunnelin läpi ja mikä näky meitä sen jälkeen odottikaan.

Jos Uttakleivistä pitäisi sanoa ensimmäisenä mieleen tulevat sanat, olisivat ne lampaat ja meren kohina. Molempia nimittäin riitti. Samoin valkoista hiekkaa ja upeaa rantakivikkoa. Maisemahan oli pysäyttävä. Tuntui kuin olisi ollut maailman laidalla. Ranta sijaitsee laaksossa, jossa lampaat laiduntavat vapaina valtavissa aitauksissa. Niitä oli kaikkialla ja ne tuntuivat liikkuvat kolmen ryhmissä. Ne eivät juuri ihmisistä piitanneet vaan taitavasti aina väistivät. Ainoan kerran saimme jonkin reaktion niistä aikaan, kun mieheni kävi toisena yönä ulkona pissalla. Eräs pikkulammas närkästyi kovasti moisesta röyhkeydestä ja muistaa varmaan edelleen sen vulgaarin suomalaisen nurmikkopissijän. Joku kommentoi Uttakleivin Facebook-sivuilla, että lampaiden jätökset olivat todella häiritseviä. Me emme kokeneet asiaa näin. Toki kävellessä täytyi pitää katse maassa, mutta emme jaksaneet asiasta mieltämme pahoittaa. Myös wc-tilat joku koki hirvittäviksi. Me taas olimme onnellisia, ettei tarvinnut kyykkiä kuopan yllä. Lisäksi rannalla oli puhdasta juomavettä saatavilla. Tämä oli ainakin itselleni ehdoton plussa. Minullahan on reissussa aina krooninen paniikki veden riittävyydestä ja tiedän mieheni olleen vesijohdosta salaa erittäin helpottunut. Parkkipaikalla oli kyltti, jossa näkyi hinnasto yöpymisestä sekä tilinumero. Hintaa en muista, mutta ei se kovin korkea ollut.

uttakleiv1

Saapuessamme rannalla ei ollut kuin lähinnä päiväretkeläisiä. Saimme siis vapaasti valita leiripaikkamme. Valmiita tulipaikkoja oli useita, samoin pöytiä tuoleineen. Päätimme leiriytyä hieman sivummalle. Meillä oli pieni kuohari sekä valkoviini mukana. Mieheni päätti, että ne olisi saatava kylmiksi ja ajoi vielä muutaman kilometrin päähän huoltoasemalle hakemaan jäitä. Minä jäin yksin tekemään leiriä ja pystytin ensimmäistä kertaa yksin teltankin. Tästä ylpistyneenä päätin tehdä jotain muutakin tehokasta. Huomasin rannalla runsaasti ajopuuta ja päätin kerätä niitä poltettavaksi. Mutta vitut ne mitään ajopuuta olleet, vaan jotain merkillistä kuivunutta jättilevää.  Mieheni saapuessa olin kerännyt niitä jo melkoisen keon. Hän ei hennonnut sanoa, että eivät ne taida valitettavasti polttopuusta käydä. Se kävi itsellenikin hyvin nopeasti selväksi. Mötikät syttyivät kyllä, mutta savuttivat perkeleesti ja haju oli yököttävä. Ei ihme, että paikkikset olivat tuijottaneet minua niitä kerätessäni. Pitivät varmaan täytenä urpona. Mieheni kuitenkin löysi onneksi hylätyltä leiripaikalta oikeita polttopuita ja saatiin toimiva nuotio aikaan. Jatkossa siis omat polttopuut mukaan!

Aiemmassa postauksessani kerroin, kuinka en enää haaveile Mojitoista valkeilla hiekkarannoilla. Sen verran vedän sanani takaisin, että tästä valkeasta hiekkarannasta kyllä haaveilen vieläkin. Tosin tällä kertaa emme juoneet Mojitoja, mutta pullon valkkaria ja kuohuvaa kyllä joimme. Jos elämässä joskus on ollut täydellisen seesteinen hetki, niin se oli tuona iltana. Pohjoisen kesän ilta-aurinko, aaltojen pauhu, nuotion rätinä ja rauha. Hyvää valkkaria unohtamatta. Istuimme myöhään yöhön. Aurinko ei missään vaiheessa laskenut. Muita yöpyjiä oli muutama muu seurue. Yöllä heräsin lampaan kellon kalinaan. Ilmeisesti telttamme vieressä kasvoi mehukkainta ruohoa.

uttakleiv2

Aamulla kävin meressä uimassa. Vesi oli aivan helvetin kylmää, enkä todellakaan olisi halunnut. Olin kuitenkin mennyt edellisenä iltana kehuskelemaan miehelleni, että minähän muuten uin tuolla. Ylpeys ei antanut periksi perua sanojani. Olimme alun perin suunnitelleet yöpyvämme vain yhden yön. Aamupuuron jälkeen siis pakkasimme leirimme kasaan. Mies oli jo edellisenä iltana katsonut erästä laaksoa ympyröivää nyppylää ja huomannut sen päällä olevan ihmisiä. Aamulla hän totesi, että me muuten kiipeämme sinne tänään. Kerroin jo edellisessä tekstissäni mieheni haasteista liikkumisen suhteen. Mutta tälläkin kertaa hän oli päättäväinen. Ajoimme siis tunnelin läpi sille toiselle rannalle, jolta reitti huipulle lähti. Minähän lähdin taas kerran soitellen sotaan, mutta tällä kertaa luulen miehenikin tehneen niin. Vaikka ei se sitä myönnäkään. Reittiä ei voi sanoa haastavaksi, mutta ei se helppokaan ollut. Välillä piti todella kiipeillä kivillä päästäkseen ylöspäin. Näin koko ajan, että miestäni sattuu kovin, mutta en viitsinyt tehdä siitä numeroa. Luulin monta kertaa, että saavumme aivan kohta huipulle, mutta huipun takaa löytyi aina uusi huippu. Välillä huimasi ja pahasti. Reitti meni joissakin kohdin hyvin kapeaa huippua pitkin. Molemmilla puolilla oli usean kymmenen metrin pudotus. Ja siellä ylhäälläkin oli lampaita. Taas selvisimme jollain ihmeen ilveellä perille. Eräs perhe oli saapunut juuri ennen meitä. Normaalisti olen hyvin umpimielinen ja huono puhumaan vieraille. Nyt pyysin heitä ottamaan meistä muutaman kuvan. Taisin jopa vitsaillakin. Huipulla oli myös laatikko ja vihko. Mieheni kirjoitti nimemme siihen. Näkymät olivat taas kuin toisesta maailmasta. Tällä kertaa ihastelimme niitä melkoisen tovin.

uttakleiv5

uttakleiv4

Paluumatkalla mieheni teki jotain todella hassua. Hän heittäytyi bimboksi. Hän keksi sormiensa olevan turvoksissa ja ei saanut vihkisormustaan irti. En kyllä vieläkään ymmärrä miksi sitä olisi pitänyt irti saada. Toki reitillä kulki paljon viehkeitä norjattaria, mutta en usko senkään olleen motiivina vimmaan saada sormus irti. Hän kehitti asiasta itselleen jo lähes paniikin, kunnes saavuimme somalle purolle. Kylmä vesi auttoi turvotukseen, sormus saatiin irti ja mies rauhoittui. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun hän hermostui reissuillamme jostain. Vieläkin vähän naurattaa. Turvotusepisodin jälkeen jatkoimme matkaa alas. Hitaasti, mutta varmasti pääsimme autolle takaisin. Loppumatkasta mieheni ei enää juuri puhunut. Mutta taas hän teki mahdottomasta mahdollisen. Jälkikäteen katsoimme kartasta, että nyppylällä oli korkeutta alle 500m. Toisaalta se lähti suoraan merestä eli nousua oli melkoisesti.

uttakleiv3

Nousun jälkeen menimme sinne toiselle rannalle. Porukkaa oli aivan valtavasti ja selvästi paikallisia. Tälle rannalle oli leiriytyminen kielletty, eli kyseessä oli päiväretkeläisiä. Vuokrattavissa oli kanootteja ja sup-lautoja. Kauempana oli kahvila. Muita palveluja ei rannalla ollut. Ranta oli suojaisessa poukamassa ja siksi vesi oli aivan tyyntä. Taas menin tyhmänä kehuskelemaan, että uisin jääkylmässä vedessä vähintään kymmenen metriä. Ja sen tein. Samalla huomasin, että rintani oli aivan kirkuvan punainen. Taas bimbo oppi jotain uutta. Pohjoisessakin voi palaa!

Monen vaiheen jälkeen päädyimme vielä toiseksi yöksi Uttakleiviin. Tällä kertaa ranta oli aivan täynnä yöpyjiä ja jouduimme leiriytymään kauemmaksi parkkipaikasta. Kävelymatkaa ei kuitenkaan kertynyt paria sataa metriä enempää eli edelleen leiriytyminen kävi todella pienellä vaivalla. Ilta oli kaunis, mutta ei niin lämmin kuin edellinen. Muutaman tunnin päästä sää muuttui hetkessä. Alkoi tuulla kovaa ja mereltä vyöryi sumupilvi. Monella tuli kiire saada telttansa pystyyn. Sinä yönä tuuli niin kovaa, että en juuri saanut nukuttua. Lampaatkin olivat vetäytyneet muualle. Aamulla meinasin telttaa purkiessani saada sen lentämään ulapalle. Siinä vasta olisikin ollut näky, kun telttamme olisi viilettänyt merta pitkin.

Uttakleiv on leiripaikkana mitä mainioin. Se sopii oikeastaan kaikille. Kävelyä ei juuri tule, mutta omaa rauhaa löytää, vaikka ihmisiä olisi enemmänkin. Hinta ei ole paha ja sen voi maksaa vaikka vasta kotiinpaluun jälkeen jos haluaa pihistellä mobiilidatan kanssa. Vessa ja juokseva vesi olivat omasta mielestäni jo lähes ylellisyyttä. Ainoa ärsyttävä piirre paikassa oli se, että kun sinne olisi päästävä jatkossa joka viikonloppu. Välillä, kun arki oikein vituttaa, palaan ajatuksissani tuolle rannoista kauneimmalle. Jos oikein pinnistän, voin kuulla pauhaavat aallot ja lampaiden kellon kalkatuksen. Lohduttaudun myös ajatuksella, että oli sitä paskaa paratiisissakin.

uttakleiv6

NUTS YLLÄS PALLAS 2018

Siinä se seisoo, ensi kesän tavoitteeni. Mietin pitkään, että haluanko edes kertoa pyrkimyksestäni osallistua kyseiseen polkujuoksuun. Minulla on tapana innostua asioista helposti ja myös yhtä nopeasti menettää mielenkiintoni. Minulta puuttuu tietty pitkäjänteisyys välillä täysin. Voisi sanoa, että olen impulsiivinen haaveilija. Nyt kuitenkin olen onnistunut pitämään mielenkiintoani tämän projektin suhteen yllä jo toukokuusta, eli ehkä nyt jo voin oikeasti tulla kaapista ulos. Tavoitteenani on siis osallistua Nuts Ylläs Pallas 2018- polkujuoksuun. Matkaksi tosin ajattelin valita sen lyhimmän eli 30km. Eli ei tässä nyt ihan hulluttelemaan sentään lähdetä. Muita kilpailtavia matkoja tänä vuonna olivat myös 55km ja 134km. Mutta jotkut realiteetit ne on bimbollakin oltava.

Nykyään voisin kuvailla itseäni liikunnalliseksi. Mutta niin ei ole todellakaan aina ollut. Olen kyllä lapsesta asti harrastanut vaikka ja mitä, mutta lopettanut tai luovuttanut yhden kuukauden/vuoden/kauden/epäonnistumisen jälkeen. Olen aina inhonnut häviämistä. En vaan yksinkertaisesti kestä olla ainakaan viimeisten joukossa. Peruskoulussa ja lukiossa en viitsinyt liikuntatunneille edes juurikaan yrittää. Ainoa läpi elämäni kestänyt liikuntamuoto on ollut lenkkeily metsässä tai muualla. Siinä en ole osannut kilpailla edes itseäni vastaan, vaan nauttinut liikkeestä ja luonnosta. Muuten voisin sanoa, että liikunnallinen heräämiseni tapahtui 2011. Olin toisen lapseni syntymän jälkeen vaan niin karsea ilmestys, että pakkohan minun oli jotain tehdä. Aloin lenkkeillä taas ja tehdä pilatesta useamman kerran viikossa. Välillä meni kyllä ihan överiksi ja jossain vaiheessa liikunta oli pakokeino arjesta. Lenkillä oli vaan niin paljon kivempi olla kuin kotona. Vuonna 2013 aloin harjoitella puolimaratonia varten erään ystäväni kanssa. Saimmekin itsemme ihan hyvään kuntoon, mutta ei me ikinä sitä puolikasta juostu. Ystävälläni oli ihan pätevä syy olla osallistumatta, mutta minulle taisi iskeä miesflunssa. Eihän silloin voi juosta, eihän?

Olin melkoisessa tikissä tavatessani mieheni. Suhteemme alkuvaiheessa liikuimme yhdessä todella paljon. Kävimme salilla, pitkillä lenkeillä, pelasimme sulkapalloa ja ties mitä. Kun mieheni joutui sairastumisensa vuoksi luopumaan liikkumisesta lähes kokonaan, luovuin minäkin. En tiedä johtuiko se myötätunnosta vai tunsinko syyllisyyttä omasta liikuntakyvystäni. Ei ole kiva todeta lähtevänsä lenkille, kun toinen ei pääse edes portaita kunnolla kiipeämään. Ehkä suurin syy oli kuitenkin järkytys ja lamaannus. Mieheni sairastumisen jälkeen elimme pari vuotta sumussa. Kun katsoo toisen kärsimystä ja tuskaa joka ikinen päivä ja hetki, ei ensimmäisenä ole mielessä oma päkki tai kiinteä äässi. Ei jaksa ajatella, että oikeastihan siitä liikunnasta saisi voimaa ja energiaa. Sen näkee pikemminkin taas yhtenä suoritettavana ja saavuttamattomana asiana. Rehellisesti sanottuna: kuka jaksaa oikeasti lähteä lenkille, kun elämä on äkkiä muuttunut pelkäksi päivästä toiseen selviytymiseksi? Ehkä joku minua vahvempi ja parempi ihminen jaksaisikin. Minä taas valitsin kotisohvan ja mieheni läheisyyden. Halusin olla tukena ja läsnä. En halunnut jättää häntä yksin, vaikka hän minua sinnikkäästi kannustikin lenkille. Ja olinhan minä totaalisen loppu ja poikki kaiken sen huolen ja murheen alla. Käydessäni työterveyshuollossa uupumukseni kanssa, kysyi työterveyshoitaja, että uhraanko mielestäni oman elämäni sairaan mieheni vuoksi. Siis ihan oikeasti kysyi. Voin kertoa, että olin lievästi hämmentynyt. Sen kerran, kun oikeasti päätän jonkun puolisoni luokse jäädä, kyseenalaistaa joku sen. Suo siellä, vetelä täällä.

Tämän vuoden keväällä heräsin viimein siihen, että jos haluan säilyttää mielenterveyteni tämän kaiken keskellä, on minun alettava taas liikkua. Sama suomennettuna: pää hajoaa lopullisesti jos ämmä ei saa itseään liikkeelle. Miehelleni täytyy kyllä antaa taas kerran pisteet. Omalla lempeällä tavallaan yritti kuukausia saada minua liikkeelle. Ja tiedän motiivina olleen henkinen hyvinvointini eikä se seikka, että pikkublondin pyllykkä alkoi olla aika massiivisessa kuosissa. En enää edes muista, mistä se älli sitten tuli. Mutta ilmoitin miehelleni, että minähän muuten osallistun polkujuoksuun Ylläksellä ensi kesänä. Lisäksi sanoin, että hän saa valmentaa minua. Hetkeäkään epäröimättä hän suostui, vaikka aivan varmasti muisti sen kerran, kun neuvoi minua kyykkäämisessä ja meinasi saada kahvakuulasta.

Ja tässä sitä nyt ollaan neljä kuukautta myöhemmin. Edelleen olen pitänyt tavoitteestani kiinni. Kovemminkin olisin voinut treenata, mutta olosuhteet huomioiden olen yllättänyt itsenikin päämäärätietoisuudellani. Tavoitteeni tällä hetkellä on päästä aikarajan sisällä maaliin ja se,  etten ole viimeinen. Varsin realistinen tavoite. Jotenkin koen, että en kilpaile vain itseni, vaan myös mieheni vuoksi. Haluan näyttää hänelle, että minulla on toimivia jalkoja meidän molempien edestä. Haluan näyttää, että sairaus ei nujertanut meitä. Olemme olleet hukassa ja eksyksissä, mutta tämä merkitty polku johdattaa johonkin hyvään ja sitä mennään maaliin asti. Ja sinne maaliin en pääsisi ikinä ilman häntä.

SAANAN VALLOITUS POLYNEUROPAATIKON JA KOIRANPENNUN KANSSA

Kiipesimme Saanan huipulle kesäkuussa 2015. Jo otsikosta voi päätellä, että tuolla jengillä Saanalla kapuaminen ei ollut kovin helppo setti. Mieheni oli kuitenkin aina unelmoinut siitä ja jostain syystä tuo unelma oli jäänyt aiemmin aina toteuttamatta. Mieheni sairastui vakavasti joulukuussa 2014 ja siitä jäi mukavaksi ja uskolliseksi loppuelämän kumppaniksi vaikea polyneuropatia. Pohjoiseen lähtiessämme olimme jo vähän hyväksyneet, että Saanalle ei tällä reissulla kannattaisi miehen kinttujen vuoksi yrittää. Valloituspäivänä oli tarkoitus ajaa Muoniosta Kilpisjärven kautta Norjan puolelle. Jo lähtiessä salaa suunnittelin ehdottavani, että josko kuitenkin yritettäisiin huipulle. En enää muista kumman suusta idea lopulta tuli, mutta Kilpisjärven retkeilykeskukselle saapuessamme päätös oli jo tehty. Reitille Saanan huipulle pääsee oikeastaan suoraan retkeilykeskuksen pihalta. Parkkipaikkoja on ainakin meidän jokaisella reissulla ollut vapaana eli helpommaksi ei lähtö voisi mennä.

Edestakainen reitti huipulle on noin 8 kilometriä. Ei kuulosta paljolta, mutta kun repussa on koiranpentu, matkakumppanina kroonisista kivuista kärsivä mies ja matkalla portaita noin 700, on lähtöasetelma hieman haastavampi. Varauduimme kevyin eväin ja raskain kipulääkkein. Painotin puolisolle, että aivan sama, vaikka meillä menisi vuorokausi. Mehän perkele menemme ylös ja tulemme alas, vaikka joutuisin lääkitsemään ja hieromaan häntä vartin välein. Russelimme oli tuolloin kolmen kuukauden ikäinen. Olimme ostaneet reissua varten koiran kantamiseen tarkoitetun repun. Koiran kannoin minä ja voin kertoa, että oli muuten yllättävän raskas moiseksi rääpäleeksi. Välillä toki käveli hihnassa itsekin. Suurimman osan matkasta pieni tuholaisemme kuitenkin vietti repussa nukkuen. Onneksi olin kerrankin kuunnellut miestäni ja pukeutunut hänen ohjeidensa mukaan. En siis pukenut kaikkia vaatteita vielä noustessa. Vasta lähtiessämme laskeutumaan puin takin päälleni ja missään vaiheessa ei ollut liian kuuma tai kylmä.

Ylösnousu meni yllättävän hyvin ja omalta osaltani kivuttomasti. Mies jaksoi myös hyvin ja pieniä taukoja lukuun ottamatta nousimme huipulle asti yhtä kyytiä. Portaiden jälkeen matkaa oli vielä yllättävän paljon. Saana oli ensimmäinen nousemani huippu ja kokemattomana olin vähätellyt etukäteen koko touhua. Mieheni oli yrittänyt saada minut etukäteen käsittämään realiteetit, mutta hukkaanhan se oli mennyt. Luulot itsestäni olivat etukäteen hyvin massiiviset ja olinkin salaa vähän tyrmistynyt siitä, kuinka pitkältä matkalta se 4km oikein tuntuikaan. Huipulla tunne oli uskomaton. Taisimme miehen kanssa hieman tirauttaa itkutkin. Otimme muutamat valokuvat. Ehdotin taukoa, mutta mieheni sanoi, että alas on mentävä nyt heti tai saisin kantaa hänet. Meillä on painoeroa noin 60kg. Vaikka kilpailuhenkinen ja kova näyttämään olenkin, myönsin heti kyvyttömyyteni kantaa moista lisätaakkaa ja suuntasimme alas. Jos nousu kävikin yllättävän helposti, oli matka alaspäin jotain aivan kamalaa. Portaille pääsimme vielä jotenkuten, mutta portaat meinasivat olla miehelleni liikaa. Mutta niin sitkeä paskiainen hän oli, että tuli ne portaat itse kävellen alas. Kyyneleet taisi siinä vaiheessa valua meiltä molemmilta. Häneltä kivusta, minulta myötätunnosta ja ylpeydestä. Itse olen sillä kerralla ja myöhemminkin huomannut, että välillä on parempi mennä portaiden sivussa kulkevaa polkua. Näin reidet ja pohkeet saavat hieman lepoa. Mutta sillä kertaa me pääsimme alas. Nilkutimme retkeilykeskukselle. Ohjasin mieheni pöytään. Kävin ostamassa hänelle Saana-kangasmerkin. Sen jälkeen tilasin meille pizzat tuplajuustolla ja alkoholia. Molemmat tulivat tarpeeseen ja edelleen olen sitä mieltä, että Suomen parhaat pizzat saa Kilpisjärveltä.

5

Saanalle kiipeämiselle oli silloin ja nyt myöhemminkin vielä todella suuri symbolinen merkitys meille. Tunsin niin käsittämätöntä ylpeyttä ja kunnioitusta miestäni kohtaan ettei hän taida sitä vielä tänäkään päivänä tietää. Kävely ja kiipeäminen eivät tule ikinä olemaan miehelleni helppoa eikä välttämättä aina mahdollistakaan. Mutta tuo kerta opetti meille, että aina kannattaa yrittää. Terveen ja kivuttoman ihmisen voi olla vaikea ymmärtää, millaista on, kun jonain päivänä jalat eivät yksinkertaisesti enää toimikaan niin kuin pitäisi. Meillä tietynlainen liikuntakyvyttömyys on aina läsnä. Silti olemme yhdessä tehneet vaikka mitä ja käyneet uskomattomissa paikoissa. Se vaatii vain hyvää suunnittelua, lääkkeitä ja helvetisti sinnikkyyttä. Ja tuota viimeistä miehestäni onneksi löytyy.

Saanan valloitus oli sellainen kokemus, että se ei ikinä unohdu. Vaikka mieheni kitui seuraavat päivät kamalissa kivuissa, oli hän hyvällä mielellä. Lieneekö syynä ollut se, että myönsin hänen olleen pukeutumisen suhteen täysin oikeassa?

WAKE UP BITCH!

Olen aina ollut rauhaton sielu. Elämäni ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä ja olen kulkenut sellaisia polkuja, joille en ajatellut eksyväni. Missään ei ole ikinä ollut oikein hyvä olla. Voisi sanoa, että olen ollut välillä totaalisen eksyksissä. Kolmisen vuotta sitten elämäni onneksi muuttui. Pysähdyin hetkeksi ja äkkiä oikea suunta olikin täysin selvä. Ymmärsin mikä elämässä on tärkeintä. Se ei ole raha ja menestys. Ei suorittaminen eikä kiiltävät kulissit. Voisi sanoa, että heräsin. Samalla vaihtui koti ja puoliso. Uudehko iso omakotitalo vaihtui pieneen idylliseen hirsitorppaan. Entisen siipan ominaisuuksia en lähde avaamaan, mutta uusi puolisoni oli yksinkertaisesti minulle täydellinen.  Paljon asioita elämässäni siis muuttui. Stressin ja tyhjyyden tilalle tuli rauha ja onni. Uuden puolison myötä syttyi myös uudelleen rakkauteni luontoon.

Metsä ympäristönä on ollut minulle lapsuudesta asti tuttu. Olen vanha partiolainen ja viettänyt paljon aikaa luonnossa. Lapsuudessani luonto oli aina lähellä ja tärkeä osa elämääni. Jotenkin se kaikki aikuistumisen myötä vain unohtui. Jossain vaiheessa jopa haaveilin isommassa kaupungissa elämisestä. Pienen kylän tyttö haaveili kaupungin huvituksista. Onneksi sekin haihattelu jäi väliaikaiseksi. Nykyään olen taas ehta maalaismuija ja paheksun kaupunkilaisten hömpötyksiä. Olen siellä missä minun kuuluukin olla. Ja olen onnellinen näin.

Tavatessani puolisoni, oli hän varsin aktiivinen ja liikunnallinen mies. Hän oli myös hyvin tottunut lapinkävijä. Aloimme jo heti suhteemme alussa puhua yhteisestä matkasta pohjoiseen. Itse en ollut jostain ihmeen syystä ikinä käynyt Rovaniemeä pohjoisempana. Ja sekin reissu oli joskus 90-luvulla. Suunnittelimme reissua pitkään ja hartaasti. Lopulta kesäkuussa 2015 lähdimme matkaan. Sen jälkeen ei elämä olekaan ollut entisensä. Tuosta kesästä syttyi jatkuva polte päästä takaisin pohjoiseen. Enää en haaveile Mojitoista valkoisella hiekkarannalla vaan nokipannukahveista Lapin erämaissa. Bikinit vaihtuivat kerrastoon ja Gore-Texiin. Ja paluuta ei ole. Nykyään retkeily, kalastus ja luonto ovat mieheni jälkeen suurin intohimoni. Vanhasta snobista on kuoriutunut varsinainen metsien neito.

Niin. Nykyään koen olevani jo melko tottunut eränkävijä. Mistä siis blogini nimi ja mikä koko blogin tarkoitus oikein on? Koen itseni varsin teräväksi naiseksi, mutta olenhan minä välillä aivan täysi bimbo. Tämä piirteeni näkyy välillä hyvin vahvasti myös retkeillessäni. Olen luullut oikeaa hirveä täytetyksi, kasaan toisinaan Trangian nurinpäin, soitan lähes joka kerta metsästä miehelleni kertoakseni olevani taas eksyksissä, pakkaan rinkkani aivan liian painavaksi ja enkä tunnu ikinä osaavan pukeutua vallitsevien sääolosuhteiden mukaan. Päädyn aina joko hikoilemaan mielettömästi tai palelemaan horkassa. Mutta minä nautin joka hetkestä ja minulla on hauskaa. Ja hei, mitä oikeasti voi odottaa 30-vuotiaana eräheränneeltä blondilta? Tämän blogin tarkoitus onkin kertoa luonnosta ja retkeilystä minun näkökulmastani. Kerron käymistäni paikoista omalla tavallani ja jaan itse hyödylliseksi kokemiani vinkkejä. Tämän ei ole tarkoitus olla liian vakavaa, vaikka en minä tätä kyllä aivan leikiksikään lyö. Eräässä kesän Retki-lehden numerossa kirjoitettiin retkeilyn olevan kovassa nosteessa. Samalla muistutettiin konkareita kärsivällisyydestä ja suvaitsevaisuudesta keltanokkia kohtaan. Eli sinä blogiini mahdollisesti eksyvä hc- eränkävijä: ole armollinen. Ja kerro toki bimbolle omia vinkkejäsi mm. hyvistä retkeilykohteista.

Tervetuloa siis Eräbimbon matkaan!